Naiskansalaisen diary
sunnuntaina, helmikuuta 29, 2004
 
End of Story
Jaahas, parissa viikossa on tapahtunut yhtä jos toista, enkä oikein tahdo muistaa kirjoittaa tähän eepokseen tarinoita totuuksista.

Syynä ajanpuutteeseen on erityisesti ihq koira-vauvani, joka on vallannut sydämeni täydellisesti ja muuttanut päivieni ilon aiheet pissa-kakkalinjalle: olen hihkunut riemusta ja lähetellyt ystävilleni iloisia tekstareita joka kerran, kun kusilätäköt ovat virranneet sanomalehdelle ja kakkapötkylät tipahdellet lumisille poluille. Erityisen onnelliseksi tuhiseva karvavauvani tekee minut kuitenkin joka aamu, kun nostan tuon pienen palleron sänkyyni nuuskimaan uutta huomenta.

Sitä en sitten tiedä, johtiko pulleron saapuminen minut siihen pisteeseen, ettei pupsale jaksa enää kiinnostaa. Kuvioissa hän kaiketi on edelleen, ja vihdoin vapaana toisen naisen rasitteista, mutten oikein jaksa innostua.

Matkan varrella sattui jos jonkinlaista kommellusta, joiden myötä mielenkiintoni lopahti kaiketi lopullisesti. Blah. Että se siitä sitten.

Olin viime viikolla hiukan hämmentynyt tästä äkillisestä tunnemyrskyn tyyntymisestä, ja koitin kehitellä iltaisin kaipausta pupsan suloisiin käsivarsiin ja tuoksuun, mutta unihan siinä tuli ennen ikävää. Kun sitten näin pupsan ja tunsin etten tunne, olin ehkä hiukan surullinen.

Tosiasiassa petyin pupsaan ja surin yhden illan paskaa maailmaa ihan itsekseni, sen minkä suloiselta nappisilmältäni saatoin. Odotin nimittäin pupsalta jotakin, mitä en koskaan voi häneltä saada – siis liikaa.

Tajusin myös että osa odotuksistani oli absurdeja alitajuntani tuotteita, ja valitettavasti hiffasin myös, mistä nämä ajatukset olivat päähäni tulleet. Öyhh. Ei ole helppoa oppia tajuamaan, missä omien ajatuskuvioiden juuret oikein lepäävät. Ehkä kauhistuttavinta on huomata kuluttaneensa vuosikausia rajoittavien mietteiden kahlitsemana ilman että on koskaan tiedostanut sitä, miten oikeastaan ajattelee saati kyseenalaistanut näitä samoille urille juurtuneita mielenliikkeitä. Surullista on se, että joidenkin tällaisten asioiden äärelle pääsee vain toisen ihmisen avulla. Ja valitettavaa kyllä, minun kohdallani tämä ihminen oli pupsukka.

Kaikesta huolimatta pupsale on vieläkin hyväntahtoinen, suloisen söpö ja pöllöjä omituisuuksia täynnä oleva pakkaus, enkä oikein tiedä miten hänelle kertoisin, että intohimoisesta suhtautumisestani huolimatta tunteeni lipuivat sittenkin hänen satamansa ohitse.

Luulen kuitenkin, että Pupsun ilahduttavan tarmokkaan ja aidon asioiden selvittämisluonteen vuoksi me löydämme virteemme yhteisen sävelen, eikä minun tarvitse satuttaa, vaikka hän niin tekikin.

perjantaina, helmikuuta 13, 2004
 
Sekalaista urputusta
Juups juups, ihania ja ajatuksia herättäviä blogeja, eip voi muuta sanoo :) Ja Mitvitti haluaisi tulla kutsuttavan myös pupsaksi, hehhee :) Nimi variaatioineen on toki vapaa, siitä vain infoa vittiläisen paremmalle puoliskolle niin eiköhän homma siitä suttaannu.

Birdyn muistelema signature hymyilytti monta päivää:
en lakkaa ikinä hämmästelemästä niitä, jotka sanovat tietävänsä mistä jumala pitää ja mistä jumala ei pidä. Eniten ihmettelen niitä, jotka tietävät tarkkaan, mitä jumala ei kerta kaikkiaan voi sietää ”.

Näinhän se homma menee. Jumalan silmissä kaikki ihmiset ovat tasa-arvoisia, mutta kiihkouskovien näkövinkkelistä kiihkikset itse ovat pakanoiden ja muiden uskontojen uskovaisten yläpuolella olevia parempia ihmisiä, ja voivat sieltä käsin siksi julistaa taivaan isän armoa ja sanaa kaikille syntisille ja kuolevaisille, joita he tosin itsekin ovat, mutta eivät toisaalta ole, koska ovat siis todellisia kiihkouskovaisia, ja... täh? Tell me more about kristinuskonto, ai loov it.

Haluttaisi kovasti känätä tosiuskiksien kanssa aiheesta, ja siinä samalla voisin vaihtaa pari sanaa myös ristiretkistä. Miksi niitä tehtiin, ja mikä sai kristijesuiitat luokittelemaan esimerkiksi metsäuskonnot pakanallisiksi ja nostamaan kristinuskonnon paremmaksi ja tuputtamaan sitä niin monille kansoille ympäri maailmaa? Ja oliks niinku pakko käännyttää meidät finlanderitkin aikoinaan kristinuskoon, minä olisin vallan hyvin voinut uskoa Tapio-metsänjumalaan ja muihin öttiäisiin. Fiilarit olisivat varmasti melkoiset, jos steriilin kirkon sijasta voisi kyykkiä jossakin puskassa palvomassa metsän menninkäistä ihan omalla tyylillä.

Ja miksi juuri se Jeesus oli aikanaan niin pop? Niitä oli kuulemma muutama muukin samanniminen jamppa silloin hengailemassa pitkin pyhiä mestoja. Kerran kuulin kirkon työntekijältä, joka piruuttaan tutki vähän muutakin kuin raamattua, ettei se Jeesus Kristus niin kiva kaveri ollutkaan: käytti kuulemma aika vittumaista kieltä ja vaikutti muutenkin melkoisen ilkeältä ja äkkiväärältä kaverilta. Taivahan isälle kiitos ettei minun ole koskaan tarvinnut sellaista kaveria palvoa tai kiittää.

Mutta uskokoon toki se joka tahtoo, en minä sitä tarkoita. Hiukan on vaan noita nuoruuden aikaisia angsteja edelleen takaraivossa, minun kun ei koskaan annettu olla ihan rauhassa uskomatta yhtään mihinkään. Niin! Että ymmärtäkää kuulkaa vaan minua, eikä yhtään pullikoida vastaan siellä.

Toinen juttu mitä en tajua varmasti koskaan, on pullamössösukupolveksi nimitteleminen. Siitä olen raivonnut pupsahuumassakin viimeiset pari viikkoa aina kun joku on erehtynyt kuuntelemaan. Joidenkin suurten ikäluokkien edustajien lempiharrastus kun tuntuu nykypäivänä olevan se, että meitä it-sukupolvia ja muita generation x:läisiä taukoamatta herjataan mihinkään tyytymättömiksi, itsekkäisiksi, liian hyvään tottuneiksi kultalusikka suussa syntyneiksi kakaroiksi.

Tänks vaan fossiilit, mutta tulkaa itse elämään tätä nykypäivän elämää, jossa työntekijöitä ei palkita vakituisilla työsuhteilla, akateemisen koulutuksen turvatakuilla, kultaisilla kädenpuristuksilla, mitaleilla ja jossa ihmiselon ongelmat kumpuavat niiltä rintamilta, joista te ette kykene edes keskustelemaan ilman että vedätte pullanmurut välittömästi väärään kurkkuun. Turhaan ei Rosa Meriläinen rummuta avointa keskustelua esimerkiksi huumepolitiikasta, ja olisihan siitä Natostakin ihan mukava hiukan jubata, koska meikäläisten ikäluokka sitä sotimaan joutuu jos te päättätte tämän maan siihen instanssiin liittää. Mutta ei, koto-Suomessa keskustelu junnaa Paavo Lipposen loukkaantumisasteessa ja huumeista ei voi edes kuiskata ilman että nimikoituu heti lasten leikkikentällä itseään piikittäväksi narkomaaniksi.

Surullinen tosiasia kuitenkin lienee se, ettei suuria ikäluokkia pystytä meidän elinaikanamme luultavasti syrjäyttämään. Vaikka heiltä vapautuisikin tuhatmäärin työpaikkoja, he äänestävät hamaan hautaan saakka omista eduistaan, jotka me joudumme heille kustantamaan. Ei paljo kyl hei huvita. Taidanpa häipyä ulkomaille.

Noh jooh. Pakolliset vitutusvirret on viserretty ja voin luikauttaa viimeiset säkeet kenestäpä muusta kuin... PUPSASTA! Jeah. En tiedä enää miksi pupsan ja minun välistä soittelu-syömis-nukkumis-räpylöimis-ikävöimis-yhdistelmää kutsuisin, mutta hiukan näyttää siltä, että ihan päin helvettiä asiat eivät kaiketi ole. Olen kuullut pupsasta jo niin monta kertaa, että olen seonnut pääni lisäksi myös laskuissa. Pupsaloidista olen kertonut kuitenkin jo sen verran, etten enää tiedä mitä lisäisin, paitsi sen että hän on iiiiiiiiiiiiihana! Jep jep. Mutta nyt lienee aika lopettaa, joten hyvät yöt ja ystävänpäivät itsekullekin sukupolvelle :)

keskiviikkona, helmikuuta 11, 2004
 
Pupsapäivitys
Pupsaloidi, edelleen ihana söpö suloinen eikä ollenkaan lihava, on pistänyt pääni niin sekaisin etten pysty kuin kehräämään kermaisen kosteita kitinöitä. Ikävöivän mouruamisen ohella olen lakannut syömästä, nukkumasta ja pänttäämästä, eikä tuo ajatuskaan luista ulkopupsaisiin asioihin kovin ketterästi. Ainoa mihin jotenkin vielä taivun, on päivittäinen parituntinen jopini, sekä nimen keksiminen pikku koirulleni, jonka saapumiseen lasken jo tunteja.

Mutta pupsuun: sekoiluni alkoi viime viikolla, kun hän soitti ja keskeytti aktiivisen unohdusprosessini. Olin jo täysin varautunut siihen, ettei pupsulasta kuulu enää ikinä koskaan milloinkaan, ja yhtäkkiä hän on oveni takana kertomassa hymyillen että on ajatellut minua jokaisena päivänä jona emme olleet nähneet.

Jokaisena päivänä. Ajatellut. Byääh.

Seuraavassa hetkessä hän oli kömpinyt viereeni yöksi, ja sain tuhista lämpimässä kainalossa epäuskon valtaamana kokonaisen yön. Olin tosin varma, että onneni on hetken kuluttua särkyvää illuusiota, minkä vuoksi nukuin noin kaksi minuuttia, muun ajan kulutin tehokkaaseen pupsan räpylöintiin. Toisena yönä sydämeni hakkasi jo hieman rennompaa biittiä, mutta en siitäkään huolimatta käsittänyt että hän oli vieläkin siinä, ja ne samat ihanat käsivarret olivat jo toistamiseen kietoutuneet ympärilleni.

Voi pupsukka minkä olet minulle tehnyt.

Auvoisia pupsun tuoksuisia päiviä varjostaa silti vieläkin se toinen nainen, jonka suhteen pupsa ei käsittääkseni ole tehnyt ratkaisuja, ja jonka vuoksi hänen omatuntonsa rassasi ainakin vielä jokunen viikko sitten ruusunpunaisia hetkiämme. Minä en aio avittaa, vaivata aivojani, patistaa saati ohjeistaa, pupsu itse tehköön ratkaisunsa. Oloni on vallan hyvä näin, enkä jumalattomista tunnekuohuistani huolimatta tunne kaipaavani kovin sitouttavia toimenpiteitä.

Kaikille ei hedonistinen ratkaisumme koomista kyllä kuitenkaan sovi. Minun ystäväpiiristäni on löytynyt muutama moraalinvartija, jotka tämän tapauksen myötä yhtäkkiä astuivat ulos kaapista ja ryhtyivät virittelemään pyhimyskehää kutrieni päälle. Pitäisi kuulemma heivata pupsu helvettiin, olla moraalinen ja puhtaalla omatunnolla varustettu siskosolidaarisuutta kunnioittava elelijä. Katkaista välit joko kokonaan, tai ainakin jäähdytellä siihen asti, kunnes pupsa on tehnyt lopullisen päätöksen.

Moralistien tarmokkaista puhdistusyrityksistä huolimatta en taida totella, sillä ei oikein huvita. Elämäni kun ei ole oikeudenkäyntiä, päätösten odottelua, suoraviivaista putkea saati puhtaan valkeaa täydellisyyttä. Ihmettelen silti sitä paatosta ja vakavuutta, jolla nämä pyhimyksiksi muuntautuneet henkilöt asiaansa paneutuvat: tavallisesti kun tykeillä kannattaisi ampua hiukan suurempia kohteita, kuin hyttysen kokoisia suhdesäätöjä.

Mutta kukin taaplaa tyylillään, ja minä jatkan pomppimista vaaleanpunaisessa pilvitaivaassa niin kauan kuin iloa riittää. En taaskaan tiedä milloin kuulen pupsasta seuraavan kerran, vai kuulenko koskaan, mutta sisuksiani lämmittää jostakin syystä rauhallinen varmuus, johon kuka ties miksi luotan.


Powered by Blogger