Ihmistasot
Olen silloin tällöin seuraillut joillakin blogeilla käytävää keskustelua alempitasoisista (ATM) ja ylempitasoisista (YTM) miehistä. Aihetta koskevan rajallisen mielenkiintoni vuoksi en ole jaksanut perehtyä kyseiseen aiheeseen enkä myöskään markkina-arvoteoriaan, toinen suosittu hitti, sen syvemmin.

Vaikka sarkastinen kirjoitukseni peruspanoasetelmasta liikkuu em. teorioiden kanssa samalla akselilla, toivoisi että tällaisia ajatuksia esitettäessä pidettäisiin silti huumori taskussa ja realistisuus lompakossa. On surullista jos ihmiset todella luokittelevat itsensä ala- ja ylätasoisiin eläjiin. En tiedä millä kriteereillä esimerkiksi Henry luokittelee itsensä alempitasoiseksi mieheksi.

Ihmisestä kuin ihmisestä tulee mielestäni mielenkiintoinen jos itsetunto on kunnossa. Klisee, mutta totta. Kun ihminen kunnioittaa itseään, kunnioittavat myös muut häntä. Silloin on aivan se ja sama montako autoa omistaa, paljonko tienaa työssään, mitkä ovat ulkoiset avut ja niin edelleen. Ylpeys omasta olemisestaan on tärkeää ja valitettavasti asia, jonka kanssaeläjät helposti aistivat. Liika egon buustaus on tietysti aivan eri juttu.

Oman deittaus- ja seurusteluhistoriani aikana olen tavannut niin putkimiehiä, mekaanikkoja, yliopisto-opiskelijoita, filosofeja kuin väitöskirjaa valmistelevia tutkijoitakin. Vastakaan en aio rajoittua vain yhdelle ”tasolle”, vaikkakin suhdeviidakossa kärvistelevänä korkeakouluopiskelijana olen useaan kertaan kyseisen kehotuksen tuttavapiiristäni saanut.

Työstään ja erityisesti itsestään ylpeä perusduunari vie jalat varmasti altani sutjakkaammin kuin rahoillaan ja muulla omaisuudellaan pröystäilevä toimitusjohtaja. Ja sama tietysti toisinpäin.

Itsekunnioituksen puutteesta kertovat myös ne kerrat, jolloin minun koulutukseni ja työpaikkani ovat asettuneet betoniporsaiksi toisen ihmisen ajotielle. Vaikken mielestäni ole saanut aikaseksi vielä mitään kovinkaan kummoista, on parempi jatkaa eri suuntiin seuraavasta risteyksestä, jos itsetunto ei kestä sitä että toisellakin (ilmeisesti useimmiten edelleen naisella) on oma elämänsä
josta hän on ylpeä.

Olemattomasta itsetunnosta kertoo myös se tarina, jossa koitin kertoa itsestään epävarmalle miehelle, etteivät hänen urasuoritteensa, talonsa ja rahansa kiinnosta minua läheskään niissä mittasuhteissa kuin hän itse. Muutamaan otteeseen koitin hienovaraisesti ilmaista, etten ole innostunut jatkuvasta pörhistelystä, vaan että hän riittäisi vallan mainiosti minulle vaikkei hänellä olisi pennin jeesusta.

Noh, lopputulos oli jälleen se tuttu ja turvallinen – pikainen katoaminen areenalta ;) Ja parempi niin, sillä luulen etten ole sen tyyppinen nainen, joka pystyisi antamaan em.tyylisille miehille sitä mitä he naisilta kaipaavat.
- posted by Mirjami @ torstai, heinäkuu 31, 2003

 
Aivojen kuilu
Sukupuolten välinen aivokuilu tuntuu joskus käsittämättömän syvältä. Henkilöhistoriastani löytyy tilanteita, joissa olen toivonut olevani kärpäsenä seinällä tutkailemassa, mitä ihmettä miesten päässä ihan oikeasti liikkuu. Seuraavassa esimerkiksi yllättävän yleinen tapahtumaketju, josta meikäläinen ei ymmärrä yhtikäs mitään:

Tapaan jonkun jannun, tapaan toisenkin kerran ja mahdollisesti jopa kolmannen. Kaikki näyttää sujuvan hyvin, juttua riittää ja silmät alkavat kiilua pöydän molemmin puolin. Tapaamisten välissä mies pistelee reippaasti tekstiviestejä ja saattaa jopa, herranjumala, soittaa. Itse pyrkii olemaan rennon huoleton, ei stressaa, eikä varsinkaan tykitä sällin luuriin mitään mitä sinne ei ole nimenomaisesti toivottu, jotta poikaparalle ei iske pilvettömältä taivaalta pakokauhu/sitoutumiskammo/toi tykkää musta liikaa/toi ei tykkää musta ollenkaan/yhtäkkinen poikien kahden viikon ryyppyputki.

Mies alkaa mahdollisesti kuumentua, tämä tapahtuu tavallisesti toisen treffauksen jälkeen, ehdottaa kolmatta tapaamista. Saattaa jopa olla pelottavan yli-innokas ja ehdottaa että nähtäisiin jo seuraavana päivänä, puhuu mitä suunnitelmia neidillä on ehkä koko seuraavaksi viikoksi, ehdottaa että voitaisiin tehdä yhdessä sitä sun tätä. Toisen tapaamisen jälkeen saattaa pistää jopa tekstiviestiä perään että voi kun oli kiva nähdä, haluan tavata uudelleen mahdollisimman pian. Itse on edelleen passiivisen rauhallinen, ei hihku näkyvästi innosta vaan toteaa rennosti että olisi joo ihan kiva nähdä toistekin.

Ja sitten alkaa pitkä hiljaisuus. Äijä katoaa. Seuraavaa meetingiä ei koskaan tule, eikä mies vastaa strategiesti hiottuun yhteen text meddeelandeen (soittaa ei edelleenkään kannata, menee liian intiimiksi).

Tavallisesti homma kuolee tähän, syy on tuntematon ja taas plakkarissa on yksi parin päivän/viikon intohimoinen rileissönsip. Naisen vilkas mielikuvitus keksii kyllä useamman sadan mahdollisen selityksen mikä miehelle tuli, mutta epäilen että se todellinen vastaus on kuitenkin jokin seuraavista varsin simppeleistä vaihtoehdoista: a) ei yhtään mikään b) unohdin että olin ihastunut/rakastunut (kyllä, näinkin on todella käynyt) c) en ehkä sittenkään pitänyt naisesta syystä x.

Että sillain. Ja mikäli sitten on joskus jostakin maan syövereistä sattunut löytämään ukkelin josta pitää niin paljon, että haluaisi siirtyä seuraavaan vaiheeseeen, jota kutsutaan parisuhdepiireissä nimellä suunnittelu, on tiedossa lisää lepposia hermoja raastavia sessioita. Yleensä kun nimittäin voidaan esimerkiksi tavata kai ehkä mahdollisesti jos juuri sinä nimenomaisena hetkenä ei satu olemaan jotakin muuta tekemistä kuten vaikkapa sohvalla makaaminen ja haarojen kaivelu. Siis näin, vaikka mies olisi ihan oikeasti kiinnostunut elämään jonkin sortin suhteessa.

Ennen tätä sössimistä jaksoi huomattavankin pitkään. Nykyisin ei oikein enää riitä mielenkiinto.
Joten selkein toimintamalli lienee se, että antaa miehen hönttyröidä omia aikojaan eri suuntiin ja jatkaa itse touhujaan normaaliin tapaan melkeinpä mistään joustamatta ja mitään murehtimatta/miettimättä.

On mahdollista, että sällit kömpivät maanpinnalle jostakin joskus, jos muistavat. Ja jos tilanne alkaa näyttää vakavammalta, eli siltä että sama mies ilmaantuu näkökenttään suhteellisen usein ja itse pitää vierailuja miellyttävinä, on järkevintä antaa valintatehtävä: joko hommaa hiukan muutetaan sellaiseksi että naisenkin on sitä helpompi kestää (ei kuitenkaan niin että mieheltä viedään koko elämä, eli kaverit, pullo ja pelit, vaikka empiiristen kokemusteni mukaan useimmat miehet kuitenkin toivovat juuri tätä ja selittelevät toista) tai sitten naista ei enää ole mahdollisuutta tavata.

Nämä pienet muutokset hommassa tarkoittavat lähinnä keveähköä huomioonottamista, ei sen vakavampaa paikalleen juurruttamista, sillä syvempi sitoutuminen toiseen ihmiseen on itsenäiseen elämään tottuneelle hamekansalaisellekin jo sen verran korkeampaa matematiikkaa, että sen toteuttamiseksi vaaditaan veren, hien ja kyynelten lisäksi vuosia kestävää työtä.
- posted by Mirjami @ tiistai, heinäkuu 29, 2003

 
Ehdottomuus
Jos joutuu loukatuksi, pitäisi ensin miettiä kuka loukkasi. Jos henkilö on läheinen, esimerkiksi perheenjäsen/aviopuoliso/hyvä ystävä, loukkauksen saa kokea suurena ja railakkaan vitutuksen voi päästää valloilleen. Jos taas loukkaaja on kaukaisempi henkilö, kuten kaveri/hyvänpäiväntuttu, loukkaukseen tulisi reagoida sillä tasolla, miten kaukainen-läheinen tyyppi itselle on.

Seuraavaksi pitäisi miettiä, miten loukkaukseen suhtautuu ylipäätään. Kasvattaako herneenpalon nenään, saako itkuraivarit, aukooko takaisin vai päästeleekö pöpinät toisesta sisään ja toisesta ulos.

Näin siis ilmeisesti toimitaan mikäli ei olla ehdottomia. Ehdoton loukkauksiin reagoija, kuten minä, miettii ainoastaan vittuilun olemusta. Mikäli pään auonta on tahatonta, tehdään ajattelemattomuuksissa tai aukoja ei tiedä mistä saa aukoa ja mistä ei, voi hommaan suhtautua kiinnittämättä siihen juurikaan huomiota, kuittaamalla kevyesti takaisin tai ottamalla etäisyyttä.

Mikäli taas vittuilu on harkittua, suunnitelmallista ja sen ainoana päämääränä on aiheuttaa kohteessa mahdollisimman suurta tuhoa, on kaikki menetetty. Anteeksi ei anneta koskaan. Ja vaikka välit joskus kuntouisivat, on jotakin pilattu lopullisesti eikä suhde koskaan palaa entiselleen.

Ehdottomuuden mustavalkoinen hinta on tietysti korkea. Välien katkominen hyvien ystävien kanssa on vaikeaa, mutta joskus itselle ainoa vaihtoehto. Vaikeampaa olisi sietää ja antaa kerta kerran jälkeen anteeksi, sillä ylpeyden menettäminen ja tuhoava kiltteys on synkkään metsään johtava polku.

Ehdottomuus sopii kuitenkin minulle mainiosti, sillä itse en koskaan loukkaisi tahallisesti ja suunnitellen ketään, sillä yksinkertaisesti se on vain väärin. Silti en kanna sädekehää pääni päällä vaan törppöilen jokapäiväisessä arjessa kuten muutkin. Koskaan en kuitenkaan ole aukonut suutani niin, että aiheuttaisin toiselle typertynyttä tuskaa, sillä empiiristen kokemusteni tuloksena tiedän että silloin sattuu, ja sattuukin muuten lujaa.

- posted by Mirjami @ maanantai, heinäkuu 14, 2003

 
Kakkoskerho
Ehdotin muutamalle samassa vellissä pyörivälle kaverilleni että perustamme kakkoskerhon. Kakkoskerhossa voitaisiin kimpassa käsitellä ihmissuhdetragedioita (ihan niinkuin emme nyt niin tekisi) ja muulloin voisimme keskittyä tärkeämpiin asioihin, kuten työntekoon, elämän hankintaan, opiskeluun ja sen sellaiseen staffiin.

Kakkoskerhon nimi kumpuaa tietysti maagisesta luvusta kaksi. Ihmissuhteemme kun tuppaavat nykyisin kestämään tavallisesti joko kahdet deitit, kaksi viikkoa, kaksi tuntia tai kaksi minuuttia tilanteesta riippuen. Lopputuloksena on kuitenkin aina se, että joko äijä katoaa kuuluvuusalueelta tai sitten itse siirtyy taktisesti takavasemmalle. Siksi tämä intelligentsijaleffa ”Kuinka kadottaa kundi kymmenessä päivässä” tarkoittaisi näissä piireissä lähinnä ennätyksen tekoa.

Mutta jos sieltä valkokankaalta kääntää katseensa hetkeksi peiliin ja unohtaa huumorin, niin näkee homman varsin selvästi: kakkoskerhossa ollaan siksi koska siellä halutaan olla. Päivänselvä asia. Syitä kerhoiluun kyllä riittää, mutta olen kuullut että sitten kun eteen tulee TARVE (tai mahdollisesti tietynlainen ihminen), niin asiat muuttuvat muuksi. Mutta niin kauan kuin hyvin vakavissaan olevien ihmisten suhdetarjoukset aiheuttavat itsessä lähinnä hysteerisen itkukohtauksen ja hillittömän ahdistuksen kun koittaa väkisin yrittää, on varmasti tarpeen jatkaa kerhoilua.

Välillä kakkoskerhon kylmä pintakyyti tuntuu kuitenkin pahalta, koska kylmähän siellä on (joskus tosin lämmittää ihan kivasti :). Ei jaksaisi, ei huvittaisi eikä millään riittäisi energiaa. Mutta kun tajuaa, että voi ihan hyvin sulloutua mökkihöperöimään itsekseen moneksi kuukaudeksi ja harrastaa vaikka huipputerveellistä elämää, tuntuu elo taas huomattavasti mielekkäämmältä.

Perustamattoman kakkoskerhomme kakkossuhteet eivät kuitenkaan ole pakastettua kertakäyttötavaraa. Jokaisella kerralla oman pääkopan sähkövirrat säväyttävät, tajuaa taas enemmän elämästään ja etenee pykälän verran johonkin suuntaan. Tällaisen jumppaamisen lopputuloksena luulisi onnellisuuden jatkuvan ja jopa kasvavan silloin kun se tarve ankkuroitua toiseen ihmiseen vaikka kahdeksikymmeneksi vuodeksi tulee ajankohtaiseksi.
- posted by Mirjami @ keskiviikko, heinäkuu 09, 2003

 
Väärät valinnat
Mutta ennen kuin pääsen niihin otetaan muutama tarkennus edelliseen viestiini. Ajattelin vielä äskettäin etten ryhdy kommentoimaan tätä joillakin blogeilla esiintyvää lynkkaus-herjaussotaa josta kieltämättä olen provosoitunut vaikkei pitäisi, mutta koska onnistuin edellisellä tekstinpätkällä niin sanotusti irrottamaan asiayhteydet kontekstista ja aiheuttamaan näin toimiessani väärinkäsityksiä on paras kertoa se ympäristö johon edellinen viestini kaikkine kommentteineen liittyy. Sotaa käydään siis täällä lähinnä tätä henkilöä vastaan ja vieläpä erittäin alatyylisesti. Mutta sitten niihin muihin asioihin..;)

Pamlasimme nimittäin ystävättäreni kanssa viime viikonloppuna jälleen aiheesta väärä valinta liittyen tietysti näihin voimia vieviin ihmissuhteisiin. Joskus muinoin tuntui siltä, että sitä sössi helposti suhteensa oikeille raiteille ja teki ainoastaan niitä oikeita valintoja. Tässä iässä, missä kranttuusprosentti huitelee ihmissuhdebarometrien mukaan huippulukemissa, tuntuu ettei osaa enää pelata eikä etenkään valita korttejaan oikein, vaan kerta toisensa jälkeen häviää tai ainakin jämähtää pattitilanteeseen.

Otetaanpa havainnollistava esimerkki: keväällä kohdalleni osui valintatilanne. Oli päätettävä deittaanko mukavaa, fiksua, täysjärkistä, tavallisen näköistä, työssäkäyvää ja muutenkin asiansa ja elämänsä järjestyksessä pitävää ja vieläpä itseään kunnioittavaa ei-alkoholiongelmaista miestä vai valitsenko sittenkin sen rönttörentun, joka piirittää niin kuin olisin ainoa nainen maailmassa, on jumalaisen näköinen ja tuijottelee silmillään sielun syövereihin saakka, puhuu ronskeja juttuja ja heittää herjaa ja jolla sitten myös on korvien välissä muutama selvittämätön probleemi joiden vuoksi koko juttu on tuhoon tuomittu jo ennenkuin mitään radikaalia on päässyt tapahtumaankaan.

Valinta ei tietenkään ollut vaikea ja seuraukset varsin ennustettavia : muutaman viikon märinä kun juttu kuivui kasaan, oltiin loukkaantuneita ja pettyneitä ja kirottiin koko miessukupolvi alimpaan helvettiin. Eikä muisteta yhtään että jos olisi valinnut toisin kun kerran oli mahdollisuus, ei välttämättä istuttaisi nyt tuskaisena pohtimassa elämän kurjuutta ja kaikkivaltiaan mustaa huumoria. Ja kun hetki on kulunut, ollaan jälleen vetreissä voimissa ja valmiita toistamaan koko rumba uudelleen, mitään kohtaa tietenkään muuttamatta.

Ymmärrän siis loistavasti niitä ns. kunnollisia, kilttejä ja mukavia miehiä, jotka tuskailevat naisongelmiensa kanssa ja joutuvat seuraamaan sivusta kun hameväki (en nimittäin ole ainoa tällaista touhua harrastava tytteli) lankeaa höntsätöntsäkollegojen jalkojen juureen.

Tällä ikää rohkenen kuitenkin vielä ajatella, että masokistiset miesvalintani jossakin elämäni vaiheessa vaihtuvat sellaisiksi, että ne mukavat köriläät muuttuvat silmissäni kiinnostaviksi ja haluttaviksi pakkauksiksi. Sitten kun tämä elämän mullistava muutos tapahtuu, toivon että vielä ehtisin kaapata sellaisen miehen itselleni ja olla jopa hetken onnellinen, muulloinkin kuin yksin. Siihen asti todennäköisesti hakkaan päätäni betoniseinään ja pompin paikallani kummastellen että ihan kuin mulle ois käyny joskus aikasemminkin tälleen...

- posted by Mirjami @ tiistai, heinäkuu 08, 2003

 
Bloggauksesta
Seurasin pitkään erästä ilmeisen vaaralliseksi ja ärsyttäväksi nettimaailmassa koettavan humanistiarvoisen naisen blogia ennenkuin perustin omani. Humanismi näyttää olevan edelleen samanlainen kirosana teknisille arvoille ja kokonaisvaltaiselle rationaalisuudelle elämänsä perustaneille ihmisille kuin mitä teekkarit/ekonomit edustavat humanisteille. Ehkäpä tekniikanjumalat ovatkin huolestuneita siitä että humanistit rynnivät heidän areenalleen sössimään jotain taivaanrannanmaalausjuttuja ja vinkumaan tunnepuolen asioista.

”Jos meinaan tulee tekeen jotain verkkoon nii pitää kyl hei tajuu et tääl pelataan ihan eri säännöillä kun jossain normaalielämässä. Pitää tajuu aika paljon tekniikasta ja argumentoida kaikki mielipiteet matemaattisilla kaavoilla, muuten me kyl ruvetaan kiusaan sua”. Varsinkin erään mieshenkilön ihanan rationaalismatemaattinen blogi on kuin tämä loistava kirjoitus.

Minun on kuitenkin hyvin vaikeaa tajuta höyrähtäneillä humanistiaivoillani, että kuinka ne ihmiset, jotka kiusivat niitä jotka eivät matematisoi mielipiteitään, jaksavat sitten itse jatkuvasti varmistaa selustansa ja matemaattisrationaalistaa omansa. Ilmeisesti homma kuitenkin onnistuu aivan loistavasti, jos koko elämä pyörii em. asioiden ympärillä ja hyvä niin. Ei minulla ole mitään sitä vastaan, mutta en silti tajua, että missä ovat sellaiset hörhöarvot kuin empaattisuus ja toisen asemaan eläytyminen. Asioita voi edes joskus yrittää tarkastella muidenkin näkökulmasta kuin itsensä, se saattaa jopa avartaa omaa ajatusmaailmaa ;)

Mutta, minä en aio perustella yhtäkään mielipidettäni millään kaavalla ikinä, ehkä siitäkin syystä ettei vois niinkun vähempää kiinnostaa ja siitä etten todellakaan edes osaa enkä halua. Saatan jopa jatkossakin esittää mielipiteitä ilman että perustelen niitä millään tavalla. Kuinka epätieteellisen epärationaalismatemaattista, siis humanistista! Että antaa tulla sitten vaan sitä kiusimista, jos joskus tälle blogille eksytte, minä koitan kestää, vaikkakin mieltäni hallitsevat tavallisimmin tunteet enemmän kuin järki enkä siksi kykene loogiikan kaavoja jouhevasti seuraavaan ajatteluun ;)

- posted by Mirjami @ lauantai, heinäkuu 05, 2003

 
Ratikkamatkalla
Olen aina ollut sitä mieltä, että raitiovaunuissa näkyy koko ihmiselon kurjuus ja rikkaus. Siellä istuvat juopot ja rikkaat sulassa sovussa keskenään. Tai no, sovusta en tiedä, mutta on loistavaa kuinka joku umpialkoholisoitunut moniongelmainen pystyy sekoittamaan vaatteitaan varjelevan nutturapäisen eliittitädin päivän vain yksinkertaisesti olemalla olemassa.

Sähkövaunujen takaosiin pesiytyneet yhteiskunnan hylkiöt ovat siinä mielessä arvaamattomia, että koskaan ratikkaan astuessaan ei tiedä kuinka monta rappioalkoholistia ratikassa sillä kertaa on. Ja kun eliittitädit ja sedätkin syöksyvät kiireissään tuohon koko kansan menopeliin on tyrmäys taattu, jos ainoa paikka koko härvelistä löytyy itsekseen örisevän ja pulloa heiluttavan pohjasakan vierestä.

Kotiin päästyään hienostoihmisten on taas aika aloittaa harrastuksensa ja valittaa kaikista niistä kaavapäätöksistä, joissa syrjäytyneille haluttaisiin rakentaa asuntoja. Vaikka kaavailtu parantola oltaisiinkin ajateltu sijoitettavan 50 kilometrin päähän eliitin omasta kodista, on se silti liian lähellä kun ne hylkiöt kerran matkustavat samalla ratikallakin.

Näiden ihmiseloa voimakkaasti ravisuttavien skandaalien lisäksi raitiovaunuista löytyy miehisiä lihaskimppuja, jotka pitävät suurilla käsivarsillaan pienen pientä vauvaa rinnallaan ja auttavat pienokaista pungertamaan itseään ylöspäin kohti papan naamaa. Vauva saa tavallisesti kuolata myös trenditietoisen isukin lacosten paidan vaikka pyykkikuntoon - tärkeintä kun on, että beibillä on virikkeitä rasittavan ratikkamatkan ajaksi.

Ja sitten siellä ratikassa istun myös minä, joka katkerana seuraan beibien kuolausta isukkien paidoille ja unelmoin, että minäkin voisin vielä tehdä saman. Jos vielä olisin pieni pullea pallero, saisin todennäköisesti myös liata miesten paidat ja kiipeillä rintakehiä pitkin kohti suuria elämän haasteita. En tiedä missä vaiheessa pulleropallerous kääntyi kohdallani joksikin muuksi, ainakaan enää ajoittain harrastamaani jokeltelua ja kuolausta eivät uroot katso kovinkaan hellämielisesti.

Mutta minähän jaksan odottaa – seuraavaa ratikkaa en tosin kovinkaan kauan, mutta sellaista beibelle (eli tietysti minulle) lepertelevää kuolauksenkestävää ihmemiestä vaikka koko loppuviikon ;)

- posted by Mirjami @ torstai, heinäkuu 03, 2003

 
Näinkin on joskus käynyt...
Tästäkään löpinästä ei taida tulla kovinkaan positiivista, pikemminkin tämä taitaa muistuttaa moraalisaarnaa, mutta ei voi mitään ;) Ajoittain kupoliani vaivannut käsittämätön realismi nykyajan seksiseikkailuissa nimittäin kosketti taannoin minuakin. Olin aiemmin luullut naiivisti, että näitä asioita tapahtuu vain muille.

Mutta sitten minäkin tapasin sellaisen miehen, johon tykästyin ja jonka kanssa petipuuhat tulivat ajankohtaisiksi. Rohkaisuryyppyjen saattelemana painuimme vällyjen väliin ja kas kummaa kumpikaan ei ollut varustautunut toimitukseen mitenkään. Siis en minäkään napsimalla pään sekoittavia hormoneja, vaikkakaan en olisi suostunut mihinkään vaikka niitä olisinkin nappaillut. Testit ensin ja sitten suojaton seksi on periaate, josta terveyteni takia en halua tinkiä. Näin olin joskus muinoin kuvitellut muidenkin tekevän.

Ruusuisissa prinsessakuvitelmissani luulin (luojan kiitos että niitäkin vielä ilmaantuu), että mies olisi välittömästi syöksynyt johonkin ilmansuuntaan tekemään asialle jotakin. Siis juossut kädet ojossa lähimmälle kioskille/baariin tai vastaavasti ehdottanut että siirtäisimme puuhaa parempaan ajankohtaan, vaikka tottapuhuen en yhtään ymmärrä miehiä, jotka deittailevat pitempään samaa naista ilman että kumit ovat lompakossa tai viimeistään siellä omassa kodissa kaiken aikaa.

Sen sijaan unelmieni tosiprinssi ehdotti että hoidamme tilanteen ottamalla riskin. Siis minkä riskin??? Onko suojaton seksi naisen kanssa, joka ei syö pillereitä miehelle jokin riski? Tuleeko se mies siinä raskaaksi? Pitääkö sen miehen hakea ne jälkiehkäisypillerit sieltä apteekista ja sekoittaa elimistönsä hormonipamauksella muutamaksi viikoksi? Kummalle tulee herkemmin komplikaatioita klamydian hoitamisesta? Kummalle se tauti saattaa aiheuttaa herkemmin lapsettomuutta? Kumpi joutuu kantamaan todellisen vastuun jos otetaan joku helvetin riski???

Tiedän kyllä, että on olemassa naisia, jotka jyystävät mitä tahansa liikkuvaa kohdetta ilman
minkään valtakunnan ehkäisyä ja ovat vailla huolen häivää jälkikasvusta tai mahdollisista taudeista. Mutta olin luullut, että minun naamastani paistaisi läpi, ettei moinen itsetuhoinen käytös ole oikein meikäläisen tapaista. Ilmeisesti ei paista, pitänee kai kirjoittaa joku lappu otsaan että hei, minä ihan oikeasti välitän itsestäni ja siinä samalla myös teistä muista.

Kumiton prinssi, joka piti varmuusvehkeitä niinikään romantiikan tappavina tunnelman pilaajina (riskin otossahan tunnelma ei ainakaan naisen kohdalla varmasti pilaannu lainkaan ja nautinto on huipussaan kun saa koko toimituksen ajan miettiä mihin apteekkiin ja terveyskeskukseen seuraavaksi syöksyy) siirtyi välittömästi arkistoon, mutta toivon todella, ettei kenenkään naispuolisen ihmisen tarvitse kohdata samanlaista otusta vastaavassa tilanteessa. Luulenpa nimittäin, että nämä riskin ehdottelijat eivät niistä riskeistään viisastu. Päinvastoin.

- posted by Mirjami @ tiistai, heinäkuu 01, 2003