Feminismi, osa 2
Jaahas, jouduin taas myllyyn, jossa tosin viihdyin sen verran hyvin viime viikonloppunakin, että annetaanpa palaa uudelleen. Birdy suivaantui feminismiä käsitelleestä tekstistäni, jossa kritisoin Isosiskon tapaa käsitellä asenteellista artikkelia. Toivoisi kuitenkin, että edes yritettäisiin ymmärtää mitä toinen haluaa sanoa, ennenkuin hutkitaan.

Ilmeisesti kuitenkin jo se, että feminismi-aatetta uskaltaa arvostella joku ilmeinen umpipönttö stadilaishempukka, joka blogissaan kirjoittaa pääasiassa puhdasta paskaa on saanut Birdyn silmät pomppimaan kiivaaseen tahtiin rivien yli – tästä kertoo muun muassa oletus siitä että arvostelen feminismiä siksi että säilyttäisin miessuhteeni. Siteeraan tämän kommentin seuraksi kritisoijaani.

”Minä en ole kielteinen ja ennakkoluuloinen vinonaama siksi, että olen toista mieltä.”

Helpotuksen sanasena voin kuitenkin kertoa, että ne miessuhteeni jotka haluan säilyttää eivät todellakaan blogiani seuraa, joten jos asiaa siitä suunnasta tarkastellaan, on aivan herttisen sama mitä täällä räyhään. Ihan niin tärkeää tämä blogittaminen ei nimittäin ole että viitsisin tänne ystäviäni käskeä.

Tämän rimpsun lukemiseen jouduin sen sijaan käyttämään jo vajaata aivokapasiteettiani:
”Mikä sitten on Naiskansalainen, joka latistaa feministiä, joka on naistenlatistajasovinisti?”

Hyvä kysymys. Tarkoitukseni oli tosin arvostella aatetta, ei ihmistä, mutta otteet lipsuvat näemmä paremmissakin piireissä.

Vaikka en tavallisesti pidä siitä, että toistan itseäni, toistan silti ja totean, että syy sille miksi pidän edelleen feminismiä sen nykytilassa paikalleen jumiutuneena aatteena ovat sekä omakohtaiset kokemukseni ko. liikkeen kannattajista, sekä todellakin edelleen Isosiskon ja joskus myös Birdyn blogien kaltaiset tekstit.

Esimerkki, josta ei kannata vetää yleisiä johtopäätöksiä: jos feminismistä tauotta paasaava ihminen (lähipiiristäni) lähettää miehen pois kotoaan yöllisen naintireissunsa jälkeen sanoilla ”sä voitkin sitten lähteä himaan, sulla ei ole enää mitään käyttöä”, ollaan kyllä pahasti pöpelikössä niinkutsutun ihmisarvon rintamalla, joka tietääkseni kuuluu myös mieskansalaisten perusoikeuksiin. Minä en siedä asenteellista, alistavaa enkä loukkaavaa käytöstä miesten enkä naisten suunnalta. Edellisen esimerkin lisäksi vaikkapa tällaista:

”Kun mies yrittää peittää kaljua 30-senttisellä hiustupolla, joka on kasvatettu korvan tai niskan juureen, ja joka kovitetaan lakalla, ja vedetään kallon yli toiselle puolelle - se on *säälittävää ja irvokasta*. Ei kukaan oikein ota sellaista miestä vakavasti, hänelle naureskellaan selän takana ja ihmetellään hänen traumaattisuuttaan.”

En silläkään uhalla, että leimaudun ”modernisti urbaaniksi ja puollan naisten oikeutta käydä töissä sekä tehdä seksialoite baarissa”. Sorry vaan beibet. Ja mikäli yllä oleva kaljuteksti oli huumoria, olen pahoillani etten ymmärtänyt sitä.

Jos yleisasenne miehiä kohtaan on se, että he ovat aivottoman tunteettomia munanroikottimia, joiden ainoa tehtävä elämässä on sortaa ja kiusata naista, ja jos naisen ja miehen yhteiselo lisäksi nähdään jatkuvana tappeluna tasa-arvoisista oikeuksista niin soromnoo siskot, täältä ei tukea heru.

- posted by Mirjami @ maanantai, syyskuu 29, 2003

 
Lauantain lirkutus
Olen pyörinyt koko aamun peilin edessä ihastelemassa itseäni. Kulutin viime viikolla muutaman illan omien tekstieni parissa ja ihastuin ajatuksiini siinä määrin, että pidän kohtapuolin itseäni uutena Sanan julistajana. Mutta tarkoittaako se että ihailen ajatuksiani myös sitä, että olen ihastunut itseeni? Entä jos olisin ihastunut ruumiiseeni? Olisinko silloinkin ihastunut itseeni? Ollakseni kokonaisvaltaisesti ihastunut itseeni, eikö minun pitäisi ihailla samanaikaisesti sekä ruumistani että ajatuksiani?

Kuten ylläolevasta huomaa, olen muutamankymmenen ryypyn tarpeessa, jotka kaikki aion kumota kurkkuuni tämän illan kesteissä.

Kuulostelin viime viikolla sisimpäni lisäksi ylexiltä Kanerva Eskolan ja jonkun Villen haastattelua nettipäiväkirjoista. Kanerva oli juuri niin fiksu kuin hänen Agrippansa kirjalliset tuotteet antavat ymmärtää, muttei kuitenkaan kuulostanut siltä minun mieleni kuvittelemalta Kanervalta, joka on tietysti oikea versio kyseisestä henkilöstä. Kuuntelukokemuksella oli sama efekti kuin jos katsoisi lukemastaan kirjasta tehdyn elokuvan, jossa Hollywoodi tuhoaa pienen ihmisen pienet kuvitelmat tapahtumista.

Villestä taas jäi päällimmäiseksi mieleen narina siitä, kun nettiin jää tyhjiä linkkejä kun jotkut blogittajat yhtäkkiä lopettavatkin päiväkirjoittamisen. Voi voi, onhan se kamalaa, etenkin kun täällä interaktiivisessa hypertekstiverkossa kaikkien linkkien päästä löytyy ihan sumeat määrät informaatiota - siis niitä typeriä tyhjien linkkien jättäjäblogittajia lukuunottamatta.

Viime viikon raskaan työtaakan ahdistamana koitin myös selvitä jostakin kummunneesta hoivavietistäni. Haluaisin kipeästi rasvata, talkata, pestä, pukea ja kammata jotakin. Haluaisin olla vastuussa jostakin elävästä tyypistä, vaikka itsessänikin on kyllä melkoisesti tekemistä.

Mies ei käy tarkoitukseen, sillä sitä ei ole tarkoituksenmukaista pukea, ainoastaan riisua. Voi olla, että mies myös ryhtyisi rimpuilemaan jos talkkaisin, kampaisin ja rasvaisin häntä. Vauva on myöskin poissuljettu vaihtoehto, koska se kasvaa kuitenkin sen verran isoksi, että kampaus ja pukeminen täytyy unohtaa. Ainoaksi vaihtoehdoksi jää jokin eläin.

Hevosta en enää halua, lappasin paskaa tallissa koko lapsuuteni eikä seitsemän vuoden breikkikään ole tuonut takaisin hevostelemisen intoa. Hevosen nähdessäni saan nykyisin hysteerisen stressikohtauksen, koska haluan varmistua siitä että sillä on ihan varmasti kaikki mahdollisimman hyvin.

Koirat, puput ja kissat loikkivat niinikään lapsuusmaisemissani, joten jokin niistä voisi tuoda sisältöä laiffiini. Taidan päätyä johonkin pikkukoiraan, jota voisin kuljettaa mukanani milloin mihinkin. Se voisi tulla mukaani töihin, luennoille ja shoppailukierroksille ja iltaisin voisimme nakertaa yhdessä joitakin herkkupaloja Sinkkuelämiä katsellessamme. Hip hei, näinhän minä teenkin. Sitten voisin aina sanoa uuden miehen tavatessani, että se ei riitä että sä hyväksyt mut, sun täytyy hyväksyä myös mun koira. Luulenpa silti, ettei se koira aiheuttaisi läheskään niin suuria hyväksymisongelmia kuin sen omistaja.

- posted by Mirjami @ lauantai, syyskuu 27, 2003

 
Epämääräistä sälää
Ex-kilparatsastaja egoni reagoi hyvin hitaasti. Köyhdyttävästä tehottomuudesta huolimatta Henksuli ihmissuhteineen siirretään toistaiseksi arkistoon. Kun faktoihin ja tutkimuksiin perustuvia kommentteja halajava bloggari perustaa itse omat väitteensä lötvölle pöpperölle ovat rationaaliset periaatteet pahasti pöpelikössä.

Ehkä vielä joskus palaan Henksun pariin, jonka teesien mukaan minä(kään) en ole mies enkä nainen. Miehet osaavat nimittäin Henksun lempparikirjan mukaan teknisiä juttuja ja naiset jotain kieliä.

Meikäläinen ei osaa kumpiakaan. Kielet eivät uppoa kupoliin rautakangellakaan ja matematiikka fysiikkoineen pursuaa yli ymmärryksen aina tilipäivän jälkeisenä dagenina. Olen siis jonkinlainen manipuloitu mutantti. Henksun ansiota on kuitenkin se, etten enää ihmettele miksi aikoinani haettuani kesätöitä Korkeasaaresta minulle tarjottiin hybridin tehtävää.

Todennäköisesti jopi olisi tarkoittanut sitä, että minut olisi teljetty häkkiin koko kesäksi, ja keitsin ulkopuolelle olisi pystytetty ominaisuuksiani ruotiva kyltti. Uhanalaisuudestani huolimatta en jäänyt ottamaan selvää duunin sisällöstä - turha siis spekuloida kun ei ole faktoja. Hybridinä olo voinee olla palkitsevakin työtehtävä.

Syysmyrskyjen iloksi sain jälleen käsiini uuden Cosmon, tuon wannabee-kukkamekkotytön raamatun. Koska olen edelleen uppoutunut kyynärpäitäni myöten miesongelmiini, olin ilahtunut sillä uusi magaziini kertoo 50 vinkkiä kuinka mies saadaan palvomaan naista. Vaikka sana palvonta edelleen vituttaa, enkä vieläkään halua miestä joka harjoittaa kyseistä toimintaa minun suuntaani, syvennyin silti artikkelin opetuksiin. Seuraavassa kommentoituja otteita herkuista:

Opetus 1. Tunnusta häpeällisimmätkin asiat itsestäsi. Kerro rohkeasti esimerkiksi se että pieret öisin niin että heräät itsekin meteliin, ja ryntäät tokkurassa ulko-ovelle koska luulit oveasi hakattavan.

Opetus 2. Kiitä miestäsi ovien avaamisesta, ravintolalaskun maksamisesta tai vain hammasharjan ojentamisesta kylpyhuoneessa. Muista myös kiittää puhelimeen vastaamisesta tai soittamisesta, tekstiviestin lähetyksestä tai siihen vastaamisesta, siitä jos hän on maisemissa vielä kahden päivän deittailun jälkeen, siitä jos hän on maisemissa vielä kahden viikon jälkeen ja siitä jos hän on vieläkin maisemissa kahden kuukauden tutustelun jälkeen.

Opetus 3. Älä pakota miestäsi tanssilattialle. Jos hän ei halua tanssia, tanssi jonkun muun miehen kanssa.

Opetus 4. Kehitä seikkailunhaluasi. Tanssi edellisessä kohdassa olleen ”muun miehen” kanssa intiimisti.

Opetus 5. Älä luovu vanhoista harrastuksistasi ja ystävistäsi. Raahaa edelleen kotiisi kaikki ne miehet jotka sinne kuuluvat – selitä ystävät ystäviksesi ja harrastuskumppanisi harrasteiksesi.

Opetus 6. Ystävysty miehesi kavereiden kanssa. Verkostot eivät koskaan ole pahasta, jos vaikka miehesi ei haluakaan taas tanssia.

Opetus 7. Suhtaudu positiivisesti ihmissuhdeongelmiin. Hymyile mahdollisimman leveästi jos miehesi varaa aikaa keskustellakseen spontaanisti kanssasi suhdettanne hiertävistä ongelmakohdista esimerkiksi kesken poikien kahden viikon saunaillan.

Kyllä Cosmo tietää. Alan harkita kestotilausta.
- posted by Mirjami @ torstai, syyskuu 25, 2003

 
Feminismi
Siirryn vaihteeksi vakavammille vesille, koska huumorinkukkani on kuivunut. Lykinkin nyt liikkeelle tekstiä feminismistä.

Feminismihän on nimittäin aate, joka on saanut aikaan paljon hyvää. Feminismi on saanut aikaan myös sellaista, jota minä en naisena voi allekirjoittaa. Muun muassa tästä syystä en voi tuntea sisarsympatiaa esimerkiksi Isosiskoa kohtaan.

Sisko kirjoittaa lähinnä feministisiksi laskettavista aiheista, joistakin sanomisista olen hänen kanssaan osin samaa mieltä. Lauantain postaus sai kuitenkin niskavillani sähköisille kikkuroille. Ei suinkaan siksi, että hänen linkittämänsä Kalevan artikkeli oli asenteellinen, vaan siksi että hänen tyylinsä käsitellä sitä oli perifeministisen suppea. Juuri tämän asenteen vuoksi pidän feminismiä nykyisin liikkeenä, joka on jumiutunut raivoamaan paikalleen.

Kalevan artikkeli käsitteli pohjoissuomalaista perhettä, joka oli tilannut kodinhoitoapua selvitäkseen äidille lasketuista töistä. Siskoa harmitti se, ettei artikkelissa sanallakaan mainittu isää eikä käsitelty hänen osuuttaan kotitöiden hoitamisesta. Perin tavallinen asenne siellä perähikiän korvessa, jos sallitte sanoa.

Sen sijaan että isosisko olisi kiivastunut siitä, kuinka epäoikeudenmukaisesti artikkeli sulki miehet lastenhoidon ja perhe-elämän ulkopuolelle, hän raivosi siitä että kotityöt edelleen lasketaan ainoastaan naisten tehtäväksi. Asenne paljastaa valitettavan selkeästi sen, kuinka vähän isosiskokin pohjimmiltaan todella arvostaa lastenhoitoa ja kodinhoitotyötä.

Se että feministiksi tunnustautuva ihminen allekirjoittaa näin naisten töinä pidettyjen tehtävien arvottomuuden, tarkoittaa minun mielestäni käytännössä sitä, että hän on naisten sortaja itsekin. Hän astuu samalle puolelle sovinistisen liikkeen kanssa (johon muuten nykyisin kuuluu hillittömän paljon naisia), joka ei pidä naiseuttaan toteuttavia siskoja oikeastaan minkään arvoisina.

Samaan sarjaan kuuluu nais ja mies-sanojen kieltämisen ehdottaminen. Silloin jos nainen kieltää naiseutensa, eli siis sen että hän on nainen, hän ei arvosta itseään sellaisena kun on - eli naisena. Sama juttu tietysti miehillä. Idea siitä, että ihmiset kohdattaisiin ihmisyytensä perusteella, juttu josta itsekin olen kirjoittanut, on herttainen unelma. Ja samalla hyvin naivi, mutta eihän meitä kukaan estä haaveilemasta.

Minulla on feminismiä koskien myös toinen haave: toivoisin, että aate keskittyisi nykypäivänä siihen, että naisellisten arvojen (kuten tämän hoivatyön) kieltämisen ja torjumisen sijaan näiden asioiden arvostus saataisiin yhteiskunnassamme samalle tasolle ns. kovien arvojen (kuten rahatalous jne.) kanssa. Tällainen korjaus vaikuttaisi automaattisesti esimerkiksi tähän paljon parkua aiheuttaneeseen palkkatasa-arvoon. Koska feminismi on joskus saanut paljon hyvääkin aikaan, uskon että se pystyisi nyt myös tähän. Tosin vain mikäli aatteen kannattajat sitä TODELLA haluavat.
- posted by Mirjami @ sunnuntai, syyskuu 21, 2003

 
Kehnoa läppää
Olen ollut viime päivät hiukka kiireinen. Meilini tulvii postia paksusormisilta poliisipalomiesakateemikoilta, joita en tiennyt bittiavaruudessa leijuvankaan.
Nyt olen hyvin hyvin rasittunut. Miehiä on aivan liikaa. Itseasiassa olen aivan loppu. Aivan loppu. En jaksa enää.

Mutta onneksi viikonloppu tuli ja pelasti. Seurusteluoppaani mukaan viikonloppuisin ei tarvitse pönöttää toisen vieressä sohvalla, tuijottaa tätä silmiin ja kuunnella haltioituneena, että voi mitä ihania sanoja ja peräti lauserimpsuja sen suusta nyt tulee.
On se nimittäin rasittavaa ja etenkin kuluttavaa kuunnella jotakin kestomonologia siitä millainen jonkun lapsuus on joskus ollut, mitä se tekee työkseen, mitä vapaa-aikana, montako seurustelusuhdetta sillä on aiemmin ollut ja niin edelleen. Hei haloo. Seurustelu on ihan jees nakki, mutta sen tutustumisvaiheen voisi jättää puolestani pois.

Hei haloo-fraasia soviteltiin viikonvaihteen Ilta-Lehdessä Pave Lipposkan, eli Iso P:n, suuhun. Mahtaa savolainen rusinapulla taas vetää muhevat murjaisut pahoille toimittajille tuostakin ilkeilystä. Mutta ei se mitään, sillä vieressä on Päivikki feministi Lipposka, joka on taas tehnyt ihan itse ja omilla ansioillaan uuden kirjan. Päivikki kertoili vuolaasti toimittajille, hihitysten saattelemana, nuoruuden eliksiiristään - vanhempi mies kun kuulemma pitää naisen nuorena ja kauniina, eikä ukkelin siksi tarvitse katsella muiden naisten perään.

Päivi parka. En välittäisi kommentoida leidin sanomisia, sillä jo se että mies hurmaa naisen ruusuilla ja Edith Södergranin runoilla kertoo omaa tarinaansa jossakin päin vallitsevasta tyhjiöstä. Päivikki paljastaa itsensä kuitenkin liian avoimesti, siksi minäkin kiihdyn ja kirjoitan, kun en madamea pääse ravistamaankaan. Tottakai Paavo on nimittäin hurmannut hissanopen sillä, että hän oli pääministeri. Vallan kahvassa oleva örmy ja siksi niin pirun miehekäs. Yääh. Onkohan Päivikki koskaan pohtinut, että jotkut naiset ovat onnellisesti avioliitossa aivan samanikäisen miehen kanssa kuin he itse ovat, eivätkä heidän miehensä silti katsele vanhemmiten nuorempia naisia. Syystä että he edelleenkin rakastavat omia vaimojaan. Joidenkin naisten ei tarvitse minimoida riskejä kauneuseliksiireillä.

Riskien minimointi suhderuletissa on itsensä pettämistä. Ihmistulevaisuuden käänteitä kun ei voi määrätä etukäteen. Vaikka pimeyden prinssi Ozzy Osbourne onkin aivonsa humehilla tuhonnut örvelö, puhuu hän silti asiaa sanoessaan, että jokainen päivä voi muuttaa suhteen tulevaisuuden suuntaan, josta aiemmin ei ollut mitään aavistusta. Ozzy on asiamies siksikin, että hän tunnustaa olevansa epätäydellinen ja tehneensä virheitä, mutta rakastaa ilmiselvästi vaimoaan helvetin perkeleesti. Ozzy puhuu Sharonistaan niin kauniisti, ettei rupea juurikaan mietityttämään etteikö siinä suhteessa olisi elämänmakuista sisältöä. Moista aidon oloista läppää ei pysty moni tavis heittämään. Saati että ihan televiiziossa. On niin paljon helpompaa turvautua tekstareihin, meileihin, blogin kirjoittamiseen ja muuhun jargonin jaaritukseen, kuin elää elämää niin että sattuu mutta tapahtuu. Valitettavasti aitoa rakkautta ei tehdä ruusuilla ja runoilla. Siihen tarvitaan muutama todellinen ihminen.

- posted by Mirjami @ lauantai, syyskuu 20, 2003

 
Kuntosali
Hassusti herännyt ei pidä punttisaleista siinä määrin kuin minä, Ruotsin prinsessa Victoria ja etenkin hänen toinen Danielinsa. Danne parka joutui komean ulkomuotonsa takia murhaajaepäillyksi, mutta onneksi saliselitys ja Ruotsin poliisin äärettömän ripeä toiminta pelastivat pojan pulasta.

Koska Vickani löysi Dannensa salilta, tuolta testosteronin, hien ja miehisen mylvinnän luvatusta paratiisista, olen minä tietysti yrittänyt samaa. Viikoittaisista visiiteistäni huolimatta en kuitenkaan ole pystynyt saamaan silmälihaksiani siihen kuntoon, että öögat pongaisivat kerrallaan vain yhden painojen äärellä ähkivän testosteroni-ihanuuden.

Käyttämäni kuntosali on trendikkääseen tapaan juuri minun tarpeisiini räätälöity: täysin hikoilu ja kuolausvapaa alue, jossa ohitse kulkee jatkuvasti toinen toistaan muhevampia uroksia. Sali on ainoita reviireitä, joissa minä haluan liidellä heikkona kukkapöksyböönana ärjyvien ja avuliaiden lihaskimppujen keskellä. Jos joku puntti nimittäin tuntuu joskus liian raskaalta nostaa ja näytän siksi hetken avuttomalta naiselta, joka ei selviä tästä vaarallisesta tilanteesta ilman miestä, niin katso - hetikohta jostakin kulmasta syöksyy neidon hädästä pelastava suojelija.

Mikään ei ole sen piristävämpää, kuin sännätä innovointeja ja joustoja täynnä olleen työpäivän jälkeen salille vääntämään plösähtänyttä ruhoa ja tiirailemaan samalla, kun kireisiin paitoihin sonnustautuneet kymmenet herra oikeat trimmaavat haukkariaan viikonloppukuntoon.

Ennen punttiksen hikistä hekumaa harrastin miesvaltaista kontaktilajia. Lajin parissa pääsi nimensä mukaisesti jatkuvaan lähimieskontaktiin useiden urosten kanssa. Harjoittelimme muun muassa päällä makaavan miehen nopeaa poistamista ja hyökkäysten torjumista. Sain jatkuvasti kritiikkiä liian hitaasta reagoinnista.

Koska laskurini mukaan blogillani käy joskus joku muukin kuin minä, kirjailen seuraavaksi näiden lukujen ja hassusti heränneen innoittamana deitti-ilmoituksen, johon odotan tietysti myös lukuisia vastauksia. En kai minä nyt näitä turhan päite ryhdy rustaamaan.
Näin se menee:

”Etsitään oikeaa Miestä puolivakavaan perussuhteeseen. Olethan äärettömän älykäs, korkeakoulututkinnon suorittanut yli 28-vuotias naisista jo runsaasti kokemusta hankkinut poliisi tai palomies. Vapaa-aikanasi olet poliisi tai palomies. Tai kuntosalilla. Et paina yli sataa kiloa eikä selässäsi ole karvoja. Omaat paksut käsivarret joista verisuonet kuultavat kauniisti läpi. Sormissasi saati varpaissasi ei kasva pitkiä kynsiä.

Poltat ja juot, tarvittaessa mahdollisimman paljon. Lisäksi olet keskustelu- ja riitelytaitoinen ruuanlaittoon hurahtamaton maanläheinen realisti. Mahdollisesti myös osa-aikakoomikko. Itse olen huonosti toimeentuleva, säkenöivän kaunis, piukkapakarainen ja keskiluokkaisessa työssä käyvä, kultaista keskitietä opiskeleva, varsin vapaa ja viriili sekä synnytysvalmis nuorehko neito.

Hivelöt ja muut ohutsormiset olmit älkööt vaivautuko.”
- posted by Mirjami @ keskiviikko, syyskuu 17, 2003

 
Glitteriä
Taas on se aika vuodesta kun maan vetovoima vetää trimmattuja pakaroitani pykälän alemmas maata kohden. Takana on nuoruusvuosien huuma, johon yritimme vielä pahemmanlaatuisesta kankunvajoamistilasta kärsivän ystävättäreni kanssa uudelleen eläytyä viikonloppuna eräässä teinihelvetissä. Olen vakavasti pohtinut munasolujeni pakastamista, sillä aktiivisin hedelmöitymisikä ajaa kohtapuolin maclarenilla ohi, enkä siksi pääse ikinä synnyttämään oikeaa beibiä.

Valmentauduimme teinidisen glitteriin katsomalla MTV:tä. Musavideoiden mimmit pyörittivät ahterillaan uskomattomia kierteitä samalla kun tissit tekivät omaa koreografiaansa. Käsillä hinkattiin milloin mitäkin ruumiinosaa ja ilmeisen tärkeää oli jatkuva uuh aah jeah beibi jeah
voihkinta.

Siemailimme siinä ohessa sivistyneesti pari pulloa vinkkua (juuston kera tietysti, ettei mene rahvaanomaiseksi tuo nestetankkaus) ja Cosmopolitanin meikkivinkkien siivittämänä painelimme trendikkäinä keskelle coolien teinien peittämää humppapaikkaa.

Nirunarutoppien ja kireiden farkkujen seassa tunsimme itsemme aluksi kurppasarjalaisiksi, mutta kun painelimme perse pitkällä tanssilattialle voihkimaan ja hinkkaamaan tissejämme, jalkojamme ja milloin mitäkin eteen sattuvaa kohdetta alkoi tunnelma nousta kattoon. Jostakin syystä tosin teinit ja ne söpöt hop-street-breikkaajapojat kaikkosivat lavalta. Sen sijaan ne harvat glitteriin ilmiselvästi eksyneet kurppasarjalaismiehet innostuivat kun hinkkasimme ystävättäreni kanssa toinen toistamme, tapa joka niinikään oli MTV:n yksi suosituista askelsarjoista.

Koska todentotta harrastamme ystäväpiirissämme tällaista ketkuttelua ja lievähköä kettuilua, en yhtään ihmettele miksi minulla eikä yllätys yllätys ystävättärelläni ole pitkäaikaisukkelia. Eihän nyt kukaan jaksa ottaa vakavasti akkelia joka ei ota vakavasti. Joku kurppasarjalaisäijistä oli kuitenkin ilmeisen innostunut, koska hän koitti tähdätä kieltään korvaani ja sössiä siinä samalla että voi kun sä olet söpö. Uuh aah, jeah beibi jeah.

Miss sixtyistä toivuttuani lukaisin viikonvaihteen Ilta-Lehden, jossa Kirsi ex-kokkari Piha esitteli lapsenkasvatustaitojaan. Hän kuulemma karjui kolmivuotiaalle tyttärelleen niin että lapsi purskahti itkuun, kun tämä ei ensimmäisellä yrittämällä oppinut ajamaan kolmipyöräistä. Sitten hän hekotteli, että tällainen mä nyt vaan olen, ehkä on parempi että Saku Broadcasters Tuominen opettaa tytön ajamaan pyörää kun äidillä pettää hermo.

Samaan sarjaan kuuluu Anna-Leena Härkönen, jolla ei ole heikosti positiivisesta teoksestaan päätellen minkään valtakunnan luomutatsia tenavien luotsaamiseen. Vaikken minä mitään juuri kunnolla taidakaan, tiedän (ehkä synnytykseen sopivaisen ahterini vuoksi) että lapsen osaan kasvattaa paremmin kuin nämä kaksi madamea. Minä en karjuisi kolmivuotiaalle tämän ensimmäisellä pyöräilykerralla niin että lapsiparka pärähtää surulliseen itkuun, enkä rutisisi siitä jos imetys jumiuttaa hartiat tai beibi estää aktiiviulkomaanmatkailun ja kestobiletyksen ja häiritsee (sinällään ihan terveellistä) omaa elämää.

Lapsi on lapsi ja aikuinen aikuinen, siksi biletän, matkailen (joskaan en kroonisen rahapulan vuoksi juuri kehäkolmosta kauemmas), luon sukkulana uraa ja karjun asiattomuuksia nyt kun en vielä voi minäminä-toimillani vahingoittaa viatonta vanhemmastaan riippuvaista pienokaista. Sitten kun aika koittaa, haluan keskittyä lapseeni (jota sitäkään ei kestoukkelipulan vuoksi vielä ole, eikä tosin tarvitsekaan olla) ja antaa hänelle kaiken sen ajan ja huomion joka hänelle kuuluu.
- posted by Mirjami @ sunnuntai, syyskuu 14, 2003

 
Synnytys
Etenen näemmä loogisessa järjestyksessä rakastelusta synnytykseen samaan aikaan kun ilmeinen oikkariHenksu jatkaa lakiopintojaan. Koitin selvittää synnytystuskissani henksuismin perimmäistä olemusta, mutta henryorginkaan lupaavasta ”Kuka se Henry oikein on?” aloituksesta huolimatta en saanut tuosta ilmiöstä kiinni.

Mutta kukinhan meistä kitisee tyylillään aina jostakin, koska milloinkaan mikään ei ole hyvin, eikä kukaan ainakaan ole onnellinen, joten mitäpä siihen sen kummemmin paneutumaan. Ehdottaisin blogistaniaan oman kuoron perustamista, jossa kaikki voisivat karjua toistensa päälle maailman tuskaa ja paskaa ja kaikkia muita perkeleitä joita me tällä vittumaisella ja hymyttömällä telluksella joudumme alvariinsa kestämään. Kuoron yleisöstä saattaa tosin tulla hiukka pulaa, sillä harvemmin kuukausiksi paikalleen jumiutunutta levyä jaksaa kukaan pitempään kuunnella.

Mutta sitten siihen synnytykseen, johon olen jostakin syystä valmentautumassa ilman että olisin raskaana, saati että minulla olisi ukkelia jonka kanssa harrastaa päämäärähakuista jälkikasvun hankintaa.

Jotakuinkin vuosi sitten podin järkyttävää synnytyspelkoa, en suinkaan siksi että minun olisi pitänyt synnyttää, kuhan nyt muuten vaan olin saanut päähäni että kyseinen toimitus on kamalaa. Kävin tuttavaäitieni suosiollisella avustuksella läpi välilihojen repeilyt, epiduraalipuudutusten vaikuttamattomuudet ja tikkausten aukeamiset ja paapatin niistä sitten taukoamatta ohikulkijoille.

Sopan mausteeksi katsoin silmät ymmyrkäisinä dokumenttia, jossa hollywood-mammat kävivät synnyttelyn jälkeen kiristyttämässä värkkiään tiukempaan kuosiin ja luin hämmentyneenä lehdestä, kuinka kepulaisten kulmakivi Pertti Salovaara kieltäytyi menemästä synnytykseen mukaan, jotteivät hänen halunsa vaimoaan kohtaan laimenisi.

Näistä hirvittävistä tuskista (maailma oli siis jo silloinkin oikein harvinaisen paha) minut nosti takaisin maanpinnalle terapeuttinen juttutuokio urhoollisen prinssin kanssa, jolla jo oli pari pirpanaa. Hän itse oli eronnut tenavien äidistä, mutta puhui silti niin kovin kauniisti tuosta mammasta, lapsien ulospungerrusprosessista ja pikkuväen tulosta maailmaan.

Itse esitin edelleen uhmaikäistä kakaraa ja vinkasin kivenkovaan etten ikinä, ikinä, synnytä. Kunnes mies pamautti minut melko huomaavaisesti maanpinnalle toteamalla, että synnytys tuskin tulisi olemaan minunkaltaiselleni melko leveälanteiselle naiskansalaiselle kovin vaivalloinen suorite.

Tuosta kohteliaisuudesta vihastuneena lörpötin sitten muutkin mieltäni vaivanneet systeemit hänelle, joista otteita seuraavassa: Haluaako mies edelleen naista vaikka näkee lähietäisyydeltä kun ”sieltä” punkee ulos vauva, kysyin? Normaalilla aivotoiminnalla- ja vieteillä varustettu ukkeli kyllä haluaa, mies vastasi. En viitsinyt kysyä, että missä näitä tällasilla toiminnoilla varustettuja veljiä vielä tapaa, vaan siirryin seuraavaan kyssäriin, joka käsitteli suuseksiä.

Miehen mukaan tähänkään ihanuuteen ei beibin ulospungertaminen vaikuta, minkä jälkeen hän päästi muutaman ärräpään niitä (huom. paskoja) miehiä kohtaan, jotka muuta väittävät saati tekevät. Ihana mies.

Seuraavaksi tuo silmissäni jumalaiseksi urhoksi muuttunut jannu totesi että suuseksistä puhutaan nykyisin aivan liian vähän, mutta se onkin sitten jo toinen juttu, samoin kuin se, että olisin mielelläni jatkanut hänen kanssaan tätä keskustelua vaikkapa konkreettisten esimerkkien valossa.

Naisen seksihalut synnytyksen jälkeen liittyvät sen sijaan siihen oppimäärään, johon minä en vielä ole synnytysvalmentautumisessani edennyt, mutta josta ATM:ien ynnä muiden kannattaa jo nyt alkaa karjua, sillä sekin on negaatiossa toteutuessaan varsin paskamainen asia jolloin saattaa tarvita tällaisia palveluita.

Itse olen kuitenkin päätynyt siihen ratkaisuun, että suostunen maailman tuskista ja etenkin niistä paskoista huolimatta synnyttämään siten kuin ihmisen rotumääritelmässä on määritelty. Enää puuttuu sitten se lapsen alku, ilman sitä synnyttelystäni saattaa muodostua lähinnä koominen esitys.

- posted by Mirjami @ keskiviikko, syyskuu 10, 2003

 
Rakastelu
Pitkään kestänyt mieslakkoni päättyi sitten viikonloppuna. Takaiskusta huolimatta konttasin yöllä yksin kotiin ja olen suoritukseeni varsin tyytyväinen. Uusi asiallisen hymytön valloitusstrategiani sen sijaan flopahti täydellisesti kuudennen drinksun jälkeen. Mutta se on pientä se.

Viikonlopun mieshuumassa ikävöin rakastelua. Siis sitä toimintaa, joka on jonninjoutavien ytsien atsien ja kts:ien yläpuolella. Ja jota ei hyvällä tahdollakaan voi kutsua jyystöksi tai junttaukseksi. Kelpo köyriminenkin on vain kalpea varjo oikeasta rakastelusta.

Blogistanian eri ilmansuunnissa vallitsee ilmeinen byrokraattinen seksitaistelu. Oma saanti halutaan varmistaa pykälillä, asetuksilla, naistutkimuksen teorioilla ja niin edelleen. ATM:t karjuvat saamattomuuttaan ja naiset kiljuvat joukkoon omia obligatojaan. Sänkyyn pitäisi mennä lomakkeiden kanssa, joista voidaan osoittaa toiselle, että sun täytyy koskea mua näin tai tämä ei ole tasa-arvoista, tai vastaavasti levität haarojas tasan tarkkaan näin ja näin usein, muuten mun terveys menee.

Kukaan ei puhu rakkaudesta, nykyajan suurimmasta tabusta. Siitä tunteesta, joka laittaa ihmisen oksentamaan kivusta kun joutuu eroamaan toisen lihasta. Niistä tuskaisista öistä, jolloin menettämisen pelko hakkaa ranteita auki. Siitä kun vihdoin pääsee rakkaansa syliin ja kokee hetkellisen helpotuksen maistaessaan toisen suolaista hikeä. Kun haluaisi antaa niin paljon enemmän kuin mihin oma rajallinen ruumis pystyy.

Kun tuo tunteista suurenmoisin puristaa pienen ihmisen tukehtumiskuoleman partaalle, ei kamasutrien asento-kokoelmilla eikä klitoriksen oikeaoppisella hinkkauskulmalla ole mitään merkitystä. Ainoa millä on väliä on toisen nautinto. Kun kyyneleet virtaavat molempien poskia pitkin eikä toisen silmistä uskalla silti laskea irti, ollaan jossain sellaisessa sfäärissä jota pykälät, asetukset ja feministien ja itsekkäiden äijänköriläiden vaatimukset eivät koskaan tavoita.

Rakastellessa opetellaan toisen ruumista niin hirvittävällä tarmolla ja tunteella, että aliverenpaineesta kärsivää pyörryttää. Vilpitön ja aito tahto ajaa ainakin naisen helpommin laukeamiskynnyksen partaalle kuin pakonomainen ulkosynnyttimien hipelöinti.

Tälläinen seksi on maksutonta ja perustuu vapaaehtoisuuteen. Sitä ei irtoa mieheltä eikä naiselta pakkosaamislainsäädännöllä eikä kosketamunklittaa-vikinöillä. Valitettavan onneksi.

Mutta jotta pulinat eivät ylittäisi päivittäistä tunteellisuuskiintiötäni, ja pystyisin vielä hetken syventymään töihini ilman että lähden lataamaan hullun halun kourissa pitkin kehä kolmosta ”Hänen jota en koskaan voi saada” jalkojen väliin, liitän tähän loppukevennykseksi linksun omalla tavallaan varmasti hyvinkin syvälliseen blogiin. Ja heitän Jasmin Mäntylälle toivomuksen, että hänkin aloittaisi omansa. Sitä(kin) olisi ilo lukea.

- posted by Mirjami @ maanantai, syyskuu 08, 2003

 
Innovointeja, joustoa ja elinikäistä oppimista
Viikonlopun ratoksi on aika nollata tilanne, ja valmistautua seuraavaan suoritukseen. Vaikka pommit paukkuvat ympärillä ja blogspotin Apache tökkii, koitan keskittyä olennaiseen.

Yksi olennaisista on se, että olin eilen meikki-illassa. Olen siis vihdoin löytämässä hyperfeminiinisyyteni. Seuraavaksi siirryn muovikippokutsuihin. Kuuntelin meikki-illassa luentoa uudesta lifting-masque-moisture-hydravegetal-antioksidant-voiteesta. Ahdistuin minuutissa, mutta kestin ilmaisen ruoan voimalla esityksen. Ja muutaman viinilasillisen. Ja muutaman tupakan.

Sitten työviikkoon. Ikuisella kahvitauolla oleva blogin pitäjä kirjoitti SOL-siivouspalvelun hymypasseista. Kirjoitus osui suoraan sydämeeni, sillä minä olen ollut sollilainen. Lähdin kipittämään juuri kun hymypassit ilmestyivät areenoille, joten niistä minulla ei ole kokemusta. Sen sijaan sollin muu työvoimapolitiikka on useimpiin firmoihin verrattuna varsin edistyksellistä.

Minun piti aikoinaan siivota jotakin epämääräistä aluetta joka päivä. Alueen putsplankkaukseen oli varattu aikaa muistaakseni seitsemän ja puoli tuntia. Koska olin tuohon aikaan nuori ja viriili ja nykyistäkin ripeämpi työntekijä, moppasin määrätyt reitit kolmessa ja puolessa tunnissa. Sen jälkeen sai rynnätä pois ja palkka jatkoi raksuttamistaan seitsemästä ja puolesta tunnista. Ihan kiva jopi. Siivota sai myös mihin vuorokauden aikaan tahansa, kuhan hoiti hommansa.

Solli luotti ainakin tuolloin työntekijöihinsä, samaa luottoa olen kaivannut sittemmin valtion laitosten ’kyttänsuakellokorttikourassa’- ja yksityisen sektorin ’eimesulleliksaamakseta’maailmassa.
Hymypassi lienee flopahtanut yritys kohottaa työntekijöiden työmotivaatiota, asiaa joka näissä korkeakouluväen työnantajaputiikeissa on unohdettu peruspuurtajien kohdalta kokonaan.

Sen sijaan valtion ja yksityisen sektorin firmat kehittävät human resource managementtiaan entistä enemmän suuntaan, jossa työntekijältä viedään kaikki. Jos siis työntekijä on niin pönttö pätijä, että antaa viedä. Tai muuten vaan niin toope, että uhrautuu firman eteen luullen sen kannattavan ja saa suorituksestaan kymmenen vuoden yksisuuntaisen jojoilun jälkeen mitalin. Tai kunniakirjan.

Näitä hienoihin raameihin puettuja muita HRM-innovointeja ovat muun muassa elinikäisen oppimisen vaatimus, eli suomeksi sanottuna oletus siitä, ettei työntekijä ole koskaan riittävän hyvä voidakseen olla ihan rauhassa töissä. Tosi kiva stressipallo. Toinen tuttu on jo mainittu jousto, joka tarkoittaa yleensä uhrautumista firman eteen ilman että ylitöistä maksetaan riihikuivaa cashia.

Sivuutan tässä henkilökohtaisen osaamisen, aktiivisen verkostoitumisen ja muut korviani raastavat sanahelinät, sillä aikomukseni on seuraavaksi viettää rauhallista ja keskiluokkaista lauantai-iltaa keskiluokkaisen ystäväni kanssa jossakin keskiluokkaisessa baarissa, ja pyrkimykseni on olla hyväntuulinen.

- posted by Mirjami @ lauantai, syyskuu 06, 2003

 
Hullut
Kulutin eilistä tiistai-iltaa Inhimillisen tekijän parissa. Entinen tv-kuuluttaja (?) nykyinen kansanedustaja Saara Karhu kertoi ohjelmassa ahdistelijasta joka oli kiusannut häntä ja hänen perhettään viimeiset 20 vuotta. Vaikka Karhu edustaakin sosiaalidemokraatteja koin silti myötätuntoa häntä kohtaan.

Silti mieleeni kömpi jostakin otsalohkojeni uumenista muutama kysymys, joihin olisin toivonut Karhun vastaavan. Koska tv on kuitenkin epäinteraktiivinen vuorovaikutusväline, esitän kysymykset ja muut pohdinnat täällä. Jos vaikka Karhukin joskus eksyisi blogilleni.

Karhu kertoi, että ahdistelija oli joskus vuosien varrella soittanut hänelle ja uhannut tehdä itsemurhan hyppäämällä kansanedustajan auton eteen. Vaikka ymmärrän jo melko hyvin että ihmiset ovat erilaisia, eivätkä kaikki halua eivätkä pysty kovaan käytökseen, olisi hullujen kanssa asioidessa hyvä muistaa muutama totuus, kuten esimerkiksi se, että hulluille pitää puhua hullujen kieltä. Toivomukset siitä, että ahdistelija jatkaisi omaa elämäänsä ja jättäisi ahdistellun rauhaan kaikunevat kuuroille korville. Hullut ovat hulluja siksi, että he eivät käyttäydy "normaaleiden" kanssasisarustensa tavoin.

En itse osaa kommunikoida hullujen kanssa ammattitaidolla, mutta tällaista työskentelyä vierestä seuranneena voisin sanoa, että mikäli joku tuntematon ihminen ilmoittaisi minulle tekevänsä itsemurhan hyppäämällä autoni eteen, luultavimmin sanoisin hänelle että anna mennä vaan. Saattaisinpa vielä todeta perään, että hyvä kun ilmoitit etukäteen asiasta, taidanpa heti hankkia peltikotterooni myös uudet karjapuskurit.

Shokkiterapia tehoaa kuulemani mukaan myös itsensäpaljastelijoihin. Erään kerran uimarannalle iltamyöhäisellä mennessäni kohtasin itseään paljastelevan miehen. Juuri kun olin laskeutumassa laiturilta veteen, mies veti housunsa alas ja ryhtyi vetämään handuun. Uiskentelin sitten siinä rennon huolettomasti ja mies häipyi. Mikäli olisin ollut laiturilla, olisin välittömästi hänen itsensä paljastelunsa jo alettua riuhtaissut uimapukuni yläosan alas ja jatkanut riisumista kunnes mies olisi ymmärtänyt yskän.

Asetta kovempia hulluja ovat raiskaajat, joiden kanssa shokkiterapialla pelleily saattaa jo olla kohtalokasta. Ystävän ystäväni oli kuitenkin kerran raiskaajan kohdattuaan tokaissut tälle että odotapa hetki kun avaan housuni, olinkin jo kovassa panon tarpeessa että eiköhän vedetä suoraan kakkoseen. Riskipeliä, mutta puolustautumista voi yrittää niin monin keinoin. Ystävän ystäväni onneksi wannaberaiskari katosi taistelutantereelta.

Karhuun palatakseni ihmettelin kyllä, mikä oli hänen aviomiehensä avunannon osuus pitkään jatkuneessa ahdistavassa tilanteessa. Mikäli minulla olisi mies ja häntä ahdisteltaisiin niin kovin että hän vaipuisi ahdistukseen ja masennukseen, olisin jo aikapäiviä sitten käynyt omakohtaisesti jututtamassa ahdistelijaa muutaman ystäväni kanssa, vaikken kovin pelottavalta näytäkkään. Luulenpa myös, että nykyisestäkin miesverkostostani löytyisi henkilöitä jotka voisivat tehdä vastaavan palveluksen minulle.

Karhu kuitenkin totesi hylänneensä oman käden oikeuden siksi, että hän halusi toimia yhteiskunnan pelisääntöjen mukaan. Herää kysymys miksi. Yhteiskunnan pelisäännöt toimivat tavallisesti silloin kun asioidaan "normaalien" kansalaisten parissa. Hullujen taltuttamiseen eivät normaalien normit päde.
- posted by Mirjami @ keskiviikko, syyskuu 03, 2003