Naiskansalaisen diary
torstaina, lokakuuta 30, 2003
 
Masentunut blogi ja muuta mutinaa
Blogini on masentunut. Se ei kestä sitä, että blogistanista on löytynyt harmaa alue, jossa tropataan muita blogeja huippusuorituksiin. Sekin haluaisi tropattavaksi. Tai vaihtoehtoisesti se haluaisi perustaa toimikunnan, joka testaisi säännöllisesti blogistanin osallistujia kiellettyjen aineiden käytöstä.

Kävimme blogini kanssa näyttämässä lääkärille parantumatonta selkääni. Osoittautui, että takaosaani vaivasi lihastulehdus ja blogiani vakava motivaation puute. Lääkäritäti räpylöi selkääni useista eri ilmansuunnista, mutta blogiani hän ei huomioinut mitenkään. Jouduin siksi viettämään sen kanssa eilen rauhallisen koti-illan, jonka aikana keskustelimme suhteemme tulevaisuudesta.

Lääkäri käski minun syödä niskani takia erivärisiä nippeleitä ja ottaa rennosti. Tämän vuoksi olin jo hetken höngähdyksen ajan aikeissa kysyä, josko täti olisi samalla kurkistanut alavartaloni syvyyksiin ja varmistunut siitä ettei siellä muhi virtuaalivauva. Vaikka kärsin raskaus- ja tautipeloista (niin kovin ettette halua tietää mitä se tarkoittaa intiimien sektorien välisessä käytännössä) jätin kysymyksen väliin. Ei olisi pitänyt: muutamat viime hetket ovat kuluneet rattoisasti siihen, että olen koittanut hysteerisesti uskotella itselleni ja blogilleni, ettei kahden blogin välisillä linkityksillä voi päätyä siunattuun tilaan.

Mutta vaikka pakkiini olisikin majoittautunut virtuaalibeibe, se varmasti mönkii sieltä pikapuolin pois, sillä sprugutestin mukaan olen Ozzy Osbourne ja siksi masuni lienee varsin saastunut paikka pitempiaikaista oleskelua ajatellen. Samainen testi uskalsi väittää, että rahaa drinksuihin olisi elämäni aikana kulunut vain noin 5000 euroa.

Mutta sitten muihin asioihin. ’Hän jota en koskaan voi saada’ on nimittäin jälleen kuvioissa. Valitettavasti hän on kuitenkin osoittautunut ’Häneksi jolta voisin saada kaiken aikaa jos haluan’. En tiedä kannattaako satsata – en edelleenkään saisi häntä kokonaan, vain satunnaisesti hänen alaosaansa. Ja sekin saattaisi pelästyä minua tosipaikan tullen.

Nyt on nimittäin viimeisten trendien mukaista puhua miehen eistä seksille. Ja koska minä olen viimeisten trendien mukainen ihminen, ajattelin uhrata aiheelle muutaman rivin.

Empiirisestä arkistostani löytyy muutama signum, joiden tallennusnimenä on miehen kieltäytyminen intiimien osastojen yhteistyöstä. Näitä enemmän löytyy signumeita, jotka on nimikoitu nimikkeellä ’pakeni ennen seksuaalista kanssakäymistä’. Viimeksi tällainen läheltäpiti-tilanne sattui missäpä muualla kuin baarissa, jossa erehdyin puhumaan rehellisesti hyväsydämisen kiltille miehelle, joka oli joskus aiemmin ilmaissut tuntevansa jonkinlaista sielujen sympatiaa minua kohtaan.

Koska tunteeni palo ei ollut hänen vastaavaansa verrattavissa, mutta silti pidin (ja pidän) hänestä kovin, sanoin siinä jutustellessamme, ettei hänen kanssaan ole mahdollista pelleillä vaan että hän on ihminen, jonka ainakin minä haluan ottaa kaikinpuolin vakavasti. Ja katso, mitä tapahtui: hän pakeni välittömästi paikalta, ilman että edes ehdin hihkaista haastavasti seksin suuntaan. Huijuih!

Mutta nyt tekninen kelloni tikittää siihen malliin, että on pakko asettua aloilleen ja lopettaa bloggaus. Ensi kerralla pyrin olemaan trendikkäämpi.
maanantaina, lokakuuta 27, 2003
 
Se ei mee pois
Se alkoi jo viime viikolla. Sen pitäisi kestää kaksi päivää. Sen ei pitäisi haitata nukkumista. Sen ei pitäisi haitata työntekoa. Mutta se haittaa. Sen vuoksi pääni ei käänny. Sen vuoksi oksettaa ja pyörryttää. Nöyryyttävä sauvakävely vain pahentaa tilannetta.

Se ei ole uusi mies, vaikka sellainen sopisi kuvaukseen loistavasti. Se on lumbago. Noidannuoli niskassa.

Kärsimysteni koettelemana olen valmistautunut kirjoittamaan koruttoman synkän ja suomalaiskansallisen teoksen aiheesta ’elämäni kivun kanssa’. Kirja olisi takuuvarma bestseller - suursuosikki, joka kahmisi Finlandia ja Runeberg-palkinnot ylpistyneesti myhäilevien pitkäaikaiskirjailijoiden edestä. Kirjan suursuccéen vuoksi en enää saisi kulkea rauhassa Stockmannilta Forumiin. Ihmiset pysäyttäisivät minut kadulla, ja kiittelisivät kostein silmin riipaisevan aiheen tabuttomasta kerronnasta. Broadcasters potkisi Tommy Tabermanin ulos Uutisvuodosta ja palkkaisi tilalle minut.

Jepujepujee. Kivusta ja särystä huolimatta itseluottamus näyttää olevan jotakuinkin reilassa.

Vittumainen nuoli on siis tainnuttanut minut sänkyni pohjalle ja siten radiomusiikin intensiivisen kuuntelun asteelle. Korvistani on soljunut sisään ja ulos jo monta tuntia taukoamaton sointusarja I-IV-V-I joka mielenkiintoisimmillaan varioi sarjaksi I-IV-V7-I. Sointurakenteiden ohella olen analysoinut kohubändi PMMP:n uutta ’joutsenet jäätyy ja routa raiskaa maan’ -biisiä sekä tiristänyt pari surun murtamaa kyyneltä Anssi Kelan ’Petettyjen Laulun’ tahdissa.

Asetin itseni aamulla noidan ampuman nuolen vuoksi ehdottomaan tietokoneilukieltoon, mutta Kelan lohduton ujellus ’miten olisin voinut tietää, että maailma voi romahtaa, kun sitä vähiten odottaa’ laukaisi minussa hillittömän tarpeen googlettaa entisiä, ööh, ’ihmissuhteitani’.

Lähestulkoon jokainen ’suhteeni’ (siis ne joiden nimet muistan) on allekirjoittanut Pelastakaa Malmin lentokenttä –addressin. Ulvoin naapureita häiritsevästi tuskasta jokaisella kerralla kun löysin pitkästä listasta tutun nimen. Sitten löysin kuvia, joiden aiheuttaman ahdistussynkistelykohtauksen vuoksi aion perustaa Internet-kuvattomaksi kansanliikkeen.

Kuvattoman netin ohella odotan innolla huomispäivää, joka ilmatieteenlaitoksen mukaan puhaltaa taivaalle sellaiset määrät sadepilviä ja plus-asteita, että ihanan valkea ensilumi sulaa ja märkä paskaloska valtaa jälleen kaupungin. Odotan sitä siitä syystä, että kauniin valkea maisema saa minut kaipaamaan sitä talvea ja joulua, jolloin elämääni vielä romutti surullisen kaunis ja liian todellinen rakkaus, jonka tahdoin jatkuvan niin kovin, että kuurasin rakkauteni paskaisen hellan kirkkaan valkeaksi. Sekään ei auttanut. Lähdin kävelemään. Ja ikävässäni olen usein miettinyt miksi.

perjantaina, lokakuuta 24, 2003
 
Be kind
Kävin äskettäin kääntymässä Sedu Koskisen Sinkkuelämää-illassa. Ilta järjestettiin klubilla jonka nimi on klubi. Klubi sijaitsee täällä Helsingissä. Ja meidän helsinkiläisten maantietohan näyttää tältä.

Sinkku-illan teemana oli flirttailu, ensi viikolla puhutaan perseen pienennyksestä tukalla. Ajattelin ryhtyä klubin vakioasiakkaaksi, sen verran syvällisiä teemat tuntuvat olevan.

Sinkku-illasta saavuttuani olen työkavereitteni iloksi pelannut tätä peliä. Sinkkuuden
syvin olemus näyttää siis saavuttaneen sisimpäni. Enkkani on kuitenkin surkeat 32
pistettä. En ilmeisesti osaa ampua strategisesti oikeisiin paikkoihin. Peli ei muuten sovellu huumorintajuttomille, alle 18-vuotiaille eikä sovinismia mainoksista etsiville saati aivojen sovinnaisuudetonta lepuuttamista inhoaville elelijöille.

Ajattelin olla tänään jonninjoutavien jorinoitteni lisäksi ihana ja kiltti, ja kehua hyviä kirjoittajia. Muutamat ovat huomattavasti parempia kuin minä.

Oho. Nyt vähän lipsahti.

Blogatessa pitäisi kaiketi kehuskella kohtuudella, sillä joissakin blogistanin ilmansuunnissa vallitsevan kulttuurin mukaan blogiinsa kirjoittava Teh Mean 1337 Bloggaaja on kuin korkeamman hengen armoitettu sanansaattaja, ja siksi kiistattomasti oikeassa oleva Jeesukseen verrattava Vapahtaja. Muut tekstejä rustaavat oliot nähdään opetuslapsina, jotka odottavat seimissään kapaloihin käärittyinä uusia Vapahtajan kirjoittamia opetuksia.

Asenne on tietysti valttia kilpailevassa blogiyhteiskunnassa, jossa top-lista määrää blogien markkina-arvon ja nokkimisjärjestyksen. Kun YTB:t (ylemmän tason blogit) kommentoivat ATB:itä, ATB:t vapisevat kommentointien tuomasta onnesta ja kiittävät ylempiään saamastaan huomiosta.

Markkina-arvo on levinnyt jo yhteisön ulkopuolellekin: jotkut eivät edes uskalla liittyä kunnioitettuun klaaniin, koska ajattelevat ettei heidän tekstiensä määrä riitä.

Mutta sitten niihin kehuihin. Aika&Timo blogin pitäjä kirjoittaa käsittämättömän
hienoa tekstiä. Erityisesti tässä postauksessa, jonka sisältöä en kuitenkaan sen kummemmin kommentoi. Ihailen tyyliä, jolla asioita tuodaan esille: syvällisen asiallisesti ja prosaistisen tyylikkäästi. En osaa keksiä parempia sanoja, joilla kuvata tällaista ajatuksia täynnä olevaa tapaa kirjoittaa. Ja kieliopin käyttö on niin hyvin hallussa, että minä voin vain haaveilla vastaavasta (samalla hyperventiloiden).

Päivän Päällisiä on taasen blogi, jonka teksteissä kukkii loistava ja realistinen huumori. Suomen kieltä taivutellaan hersyvän hauskoille mutkille sekä postauksissa että muissa sivuilta löytyvissä teksteissä.

Uusin ihastusta herättänyt löytöni on Ilta Päivä Sanomat, kuvauksensa mukaan maailman epäsäännöllisimmin julkaistu uutislehti jota kirjoittaa toimituspäällikkö, päätoimittaja, sihteeri, toimittaja Jarno Virtanen. Näillä titteleillä luulisi vankkaa kirjoituskokemusta löytyvän jatkossakin.

On vaikea kehua parempiaan tämän paremmin, joten lopetan, ja ryhdyn valmentautumaan edessä siintävään viikonloppuun.

tiistaina, lokakuuta 21, 2003
 
Dawsons Creek ja yhteiskunnalliset ongelmat
Olen huolestunut Dawsons Creek-ohjelman välittämästä ihmiskuvasta. Muutamana sunnuntaina olen tuijottanut sarjaa kauhusta (ja ehkä edellisestä illastakin) kalpeana, ja joka ikisellä kerralla sillä tummatukkaisella tytöllä on ollut joku periaatteellinen ongelma, jonka vuoksi se ei voi antaa edessään istuvan pojan koskea itseään.

Viimeksi periaatteellinen ongelma olisi vaatinut vuoden päivät poistuakseen. Poika sanoi ettei ole kiire. Ilmeisesti kuitenkin oli, sillä aina kun minä sarjaa satun katsomaan, sen tytön edessä jököttävä jannu on vaihtunut. Periaatteellinen ongelma ei ole vaihtunut kertaakaan.

Jos televisiossa esitetään Dawsons Creekin kaltaisia ohjelmia, ei pidä ihmetellä miksi nykynuorten pahoinvointi ja väkivallanteot ovat hälyyttävästi lisääntyneet, miksi oikean ja väärän raja yhteiskunnassamme on hämärtynyt ja miksi vanhemmat eivät ole kiinnostuneita siitä mitä heidän lapsilleen kuuluu. Ongelmien syy on Dawsons Creek plus pari pleikkaripeliä, joiden merkitystä analysoin paremmalla ajalla.

Toinen huolestuttava sarja, joka näyttää surullisen totuuden siitä millaisia ihmisiä Dawsons Creekkiä seuranneista nuorista kasvaa, on Escort – siis tämä suomalainen parinhakuohjelma, jota juontaa selkeän ja maneerittoman artikulaation omaava Jaana Tiltti Pelkonen.

Eksoottisen Escortin kohderyhmän valinnassa on kuitenkin epäonnistuttu - itseni kaltaiset masokistit muodostanevat nimittäin maikkarin kustannuksia ajatellen varsin kapean sektorin (joskin blogistanista löytyy kanavan onneksi yllättävän paljon ohjelmaan vakavasti suhtautuvia henkilöitä). Lisää yleisöä saataisiin, jos ohjelmaa markkinoitaisiin katsojakunnalle nopeana laihdutusmenetelmänä (vaikuttava aine vomitus/ emeesi).

Tässä kohtaa on sopivaa esittää julkinen anteeksipyyntö. Sinä miespuolinen henkilö, joka viimevuotisessa Escortissa etsit Lumikki-ilmiön omaavaa tyttöä – olen vilpittömän pahoillani siitä, että olen kiljunut useaan kertaan ravintolajonoissa Sinut nähdessäni pilkallisesti ’Lumikki ilmiöööö!’. En välttämättä ole tarkoittanut mitään pahaa.

Sekä Dawsons Creekin että Escortin seuraamisen myönteisiä puolia ovat idiotian sietokyvyn ja suvaitsevaisuuden kehittyminen.

Olen nimittäin ollut hiukka ongelmissa suvaitsevaisuuden kanssa, sillä en voi suvaita suvaitsemattomuutta mutten myöskään idiotiaa, mikä tekee minusta suvaitsemattoman, jonka vuoksi en periaatteita seuratakseni voi sietää itseäni, mutta koska siedän itseäni jälleen vallan mainiosti on jossakin kohtaa tätä tekstilitaniaa päättelyaukko, jota en tsorgen vaan jaksa enää etsiä, koska tästä lauseesta tuli aivan helvetin pitkä.

Jumalattomasta pulputuksesta huolimatta unohdin mainita tärkeimmän: vihaan myös sovinnaisuutta lähestulkoon yhtä paljon kuin netskeippi nelosta.

Mutta nyt tämä kaksinaamainen pötkylä, jollaiseksi itseni tunnen sillä en aina pysty noudattamaan tänne kirjailemiani ihmiskuntateorioita käytännössä, lähtee etsimään gradunsa metodologiaa, jonka luulen unohtaneeni viime viikonloppuna lähikapakkani narikkaan.
lauantaina, lokakuuta 18, 2003
 
Syksy saa, minä en
Näin viime yönä unta, että blogistani oli tehty leffa.

Ihmiset kävivät unessa katsomassa pätkää täpötäysissä teattereissa, itse kurkin ujona valkokankaan verhojen seasta porukan rektioita. Leffan juoni ei ollut kovin kummoinen - kankaalle heijastettiin tietokoneen näyttö jossa selattiin blogini tekstejä ees taas.

Mutta ei siinä vielä kaikki. Koska muuvin ansiosta diaryni tuli järjettömän tunnetuksi, sivuni kävijälaskuri sekosi, ja sen lisäksi satille iski ilkeä hakkeri (oikeaoppinen termi lienee joku krakkeri/kräkkeri). Joka tapauksessa tämä kiusankappale sotki sivuni kammottavaan kuntoon: väritti sitä kuin pahaista värityskirjaa ja läntti muistilappuja tekstien päälle.

En tiedä mistä muut suoritteet kumpusivat unimaailmaani, mutta muistilappujen tausta makaa duunipöydälläni. Olen sisustanut työhuoneeni erivärisillä lapuilla jotta muistaisin joskus siellä oleskellessani olevani esimerkiksi töissä.

Luulisin, että muistaminen olisi entistäkin terveellisempää vastaisuudessa, sillä sain kuin sainkin havittelemani liksanlisäyksen – ilmeisesti pomoni oli vieraillut blogillani ja peljästynyt ay-liikkeellä uhkailuistani.

Mutta kun nyt duuniasioihin pääsin: viime viikolla hämmästytin itseäni paltsuissa pöpistessäni ensinnäkin sillä, että olen omaksunut käyttööni aktiivisesta vastustuksestani huolimatta innovatiivisen termistön – nykyisin viljelen markkinatalouden kestäviä kokonaisratkaisuja ja tulostavoitteellisia ostovoiman kehityksiä niin vikkelästi etten edes ehdi hermostua. Lisäksi hoksasin, että mitä enemmän puhuin omasta mielestäni paskaa, sitä vakavammin minut otettiin. Tällä hetkellä elänkin epätietoisuudessa siitä, että onko todella niin että aina kun puhun paskaa puhunkin asiaa ja päinvastoin.

Tällaisesta hämmennyksestä toipumiseen vaaditaan vetreä viikonloppu sisuksia lämmittävine eliksiireineen. Ennen rymyämistä aion kuitekin sipsuttaa punttikselle ähkimään rautatankojen sekaan.

Liksankorotuksen lisäksi viime viikkojen ylpeydenaiheitani ovat olleet saavuttamani hurjat lukemat saliväännöissä. Koska blogiyhteisö on äärimmäisen suvaitsevainen kaikenlaisia aiheita kohtaan, puran myös itseäni riemastuttavat urheilutulokseni tänne (toinen syy purkuun on se, että ystäväni eivät kestä enää kuunnella): siispä jalkaprässistä ponnahutan viehkosti sata kiloa, ojentajaa käännän ähkien kolmisenkymmentä kiloa, haukkaria taas hiki otsalla viitisentoista kiloa (handuni taitavat muotoutua pian melko takapainotteisiksi), ja vatsakiertoväännintä liikutan neljälläkymmenellä kilolla.

Olen siis varsin vahva nainen. Muun muassa siitä syystä uskallan tunnustaa, että kuuntelen tämän bändin musiikkia.

keskiviikkona, lokakuuta 15, 2003
 
Miehetön, lapseton (ja rahaton) humanisti...
...jolla lisävarusteina hermojen paukkuminen, pari muuta kremppaa sekä kokonaisvaltainen vitutus. Annetaan eniten tarjoavalle pitkäaikaiseen psykofyysiseen kuntoutukseen sopimuksen mukaan, kuitenkin jo tänä itana. Pidettävä irti nesteitä sisältävistä pulloista, savukerasioista, kaikensortin töistä, miehistä, feministeistä sekä tietokoneista. Muuten helppohoitoinen. Ajoittain jopa hyväkäytöksinen, joskin verkostointi- ja yhteistyökyvytön.

Olen niin loputtoman kyllästynyt omaan olemiseeni, että haluaisin vaihtaa ylleni uudet värikuoret. Toivo on turhaa, sillä näin vanhentuneisiin malleihin sellaisia extroja ei taida olla saatavilla – ainoa mitä voisi löytyä on joku kurttuinen kantopussukka jossa tällaisia softavikaisia olioita voi säälistä kanniskella.

Päivieni ilostuttajat eivät myöskään voi saapua luuriini, jossa sentään on viimeisen päälle värinäyttö, gprs, örps, läprs ja hörs. Vaihtaa voisi, sillä kapulani oma elämä öisin vilkkuvine diskonäyttöineen ja aamuisine yhden piippauksen herätyksineen on tässä kilpailuyhteiskunnassa varsin jälkeenjäänyt juttu.

Vaan ei ole massia tällä humanistilla, eikä humanistikaverilla - tekniikan ja kaupan ystävästä puhumattakaan. Eikä koiraa, vaikka tilasin sen jo herran ajat sitten. Senkin pitäisi olla jo valmistunut, mutta ei kuulu mitään. Haluaisin kailottaa kasvattajan korvaan pari vähemmän valittua sanaa, mutta silläkeinoin todennäköisesti sabotoisin koko eläinhankkeen. Ei auta kuin nyyhkiä omaa onnettomuutta. Nyyh, nyyh.

Vaihtoehtoisesti voisin tietysti kelliä kurpitsojen seassa ja unohtaa kaikki maanpäälliset mieltä vituttavat ja ratkaisuja vaativat ongelmat, jotka ovat sinkoilleet tämänkin päivän ylleni kuin samarat taivaalta.



Mutten voi tehdä sitäkään, sillä kurpitsaviljelmät sijaitsevat jossakin niin kaukana, ettei siihen kaupunkilaisen maantieto kykene. Jotain hyvääkin on kuitenkin tiedossa. Edessä häämöttävä viikonloppu ja matka kehäkolmosen itäpuolelle. Ehkä tässä taas siis selvitään.

maanantaina, lokakuuta 13, 2003
 
Miten ihmeellinen tapahtuu
Tänä aamuna koin miten ihmeellinen tapahtuu. Spårapysäkillä vekotinta venaillessani minua yritettiin iskeä. Ja päivä on maanantai ja kello jotakuinkin yhdeksän. Eikä edes saappaita jalassa tahi alkoholia veressä. Olin pökertyä siihen paikkaan, mutta olen varma, että blogini femukritiikeillä oli osuutta asiaan.

Koska olen siis nyt löytänyt feminismin itsestäni, kannatan tästä eteenpäin miesten iskuyrityksiä naisia kohtaan spårapysäkeillä. Tosin kunnon feministin tavoin haluan rajata aihion koskemaan vain itseäni, jottei soppakippo putoa pois kaksoisleukani alta.

Aamusella ennen ratikkaan kipittämistäni ahkeroin venäjän läkejen kimpussa. Kirjailin monistelappuun tietoja itsestäni, mutta harrastusteni kohdalla tuli tenkkapoo. Olisin halunnut kirjoittaa harrastavani sporttia ja kettuilua, mutta en kyennyt jälkimmäisen osalta ilmaisemaan itseäni. Lisäksi empatiani tekstiäni tarkastavaa herttaista opea kohtaan esti yhteiskunnan ohella luovuuteni kukkaan puhkeamisen.

Viikonloppuna sen sijaan jaagasin hellyyttä. Siksi saapastelin baariin ja pyysin sitä. Tarjoukseksi sain säkeittäin bed-and-breakfast ehdotteita, mutta onneksi satunnainen hellyyskumppanini saapui pelastamaan satumaisen flaksin omaavan urbaanin neidon pulasta. YTH (ylemmän tason hellyys) on mielialaa kummasti kohottava troppi, jossa ei tarvita intiimien sektoreiden innovatiivista yhteistyötä. Kun saan edellä mainitun spårapysäkkikeissin vasaroitua kaikkien kanssaeläjien tajuntaan, ryhdyn laajentamaan feminististä tietoisuuttani edelleen ja alan kannattamaan naisten mahdollisuutta tehdä kyseisiä hellyysaloitteita baarissa. Lähinnä siis kuitenkin itseni mahdollisuutta tehdä niin.

Hellyyden lisäksi kärtin suojelua, jonka merkitystä psyykeeni toiminnalle YTH-jannuni ei valitettavaa kyllä ensialkuun käsittänyt. Olin jo aikeissa kutsua supon apuun, kunnes mies ymmärsi hätäni ja pääsin kömpimään sällin turvalliseen syliin koko loppuyöksi. Aamun analysoinneissa totesimme kuitenkin, ettei tasa-arvo toteutunut yöllisessä nukkumissessiossa – mikäli tähän olisi haluttu päästä, olisi pitänyt laittaa herätyskello soimaan puolessavälissä kuorsaamista, ja vaihtaa asetelmaa siten, että mies olisi tullut minun syliini uinumaan. Luuthan siinä olisivat rusahdelleet ja sisuskalut pamahdelleet toimintakelvottomiksi, mutta mitäpä en tekisi yhteiskunnallista tasa-arvoa edistääkseni.

Suojelua olisin tarvinnut siitä syystä, että olen hirmuisen peloissani edessäni häämöttävästä uudesta työtehtävästä. En ole lainkaan varma riittävätkö rajalliset taitoni toimen toimivaan hoitamiseen. Mikäli epäonnistun, minut passitetaan mitä todennäköisimmin syntisten säkeideni kanssa ikuiseen kadotukseen, minulle nauretaan ja kasvoilleni syljetään, koska olen huono ja epätäydellinen työntekijä, joka ei muista enää kuinka pagemakerissa pätkittiin tekstiä ja mitä tarkoitti accesin viite-eheys.

Kauheuksia odotellessani keskityn nykyisen toimeni, miesvihaajafeministin, kunnianhimoiseen hoiteluun, mutta lisäksi tarjoan sovinnon kättä, sillä ihan totta, en jaksa ottaa vastaan enää yhtään uutta titteliä. Edellisissäkin on vielä tekemistä. Sovitaan että siellä Tampereella ollaan oikeassa. Jooko.
torstaina, lokakuuta 09, 2003
 
Feminismi, osa 359873085730
Olen muutaman päivän hihitellyt ilmeisen hulluuden partaalla itsekseni spårassa, kun ihmiset astelevat totisina kuljettajan luokse lipun ostoon ja kajauttavat ilmoille sananparren ”ilmanvaihtoa” kuin minkäkin mystisen mantran.

Dynaamisen yhteistyökykyinen blogidiskurssi palauttaa kuitenkin aina maanpinnalle mutta hulluutta se ei tästä mielestä poista, joten älkää pliis jooko kiltit kutsuko minua normaaliälyiseksi, olen mieluiten aatteineni ja vaikka vaatteinenikin paljon persoonallisemman kuuloinen mottiotsa, puusilmä tai parkumatti. Tämä on sitten muuten viimeinen kerta kun tähän aiheeseen palaan. Toivon mukaan. Kiinnostuksen aste kun laskee sekä täällä että todennäköisesti myös siellä jossain.

Viime aikoina olen joutunut pohtimaan olenko minä feministi, ja jos olen, mitä nämä muut itse itsejään feministeiksi tituleeraavat blogisisaret sitten ovat, vai muodostammeko sittenkin siskoklaanin, johon tietämättäni kuulun. Vastustan kuitenkin henkeen ja vereen liitoutumista johonkin jengiin vain siksi koska olen sukupuoleltani nainen, koska tällainen verkostoituminen on ilmeisen epätasa-arvoista ja siksi haitallista. Pohdintani alkoi kuitenkin tästä. Oi Sari Näre, miksi teit tämän juuri minulle. Miksi löysin sinut juuri nyt.

Näreen myötä on luontevaa palauttaa keskustelu perheeseen ja erityisesti lastenhoitoon, josta tämäkin interaktiivinen kädenvääntö sai aikanaan alkunsa. Palautan mieliin myös aiemmat arvoteoreettisia diskursseja käsitelleet tekstini, joista löytyy myös konkreettista polemisointia nykyajan pirstaloituneesta emansipaatiosta. Tutustukaa toki.

Vaikka luetun ymmärtäminen on ymmärrettävän vaikeaa, ja yksityisistä tapauksista vedetään kieltävistä kehoitteista huolimatta johtopäätöksiä yleisiin caseihin (valitan dynaamista termistöäni, mutta strategiset visionmuodostuspalaverit saavat aina pasmani sekaisin), otan riskin ja toistan jälleen itseäni: sanoin aiemmin, että yhteiskunnassamme ei arvosteta hoivaamista, joka naisten arvoksi on katsottu kuuluvan.

Tähän väittämään sain vastineeksi sen tyylistä kritiikkiä, että pitäisin mieluusti nykynaiset edelleen hellan ja nyrkin välissä. Juuhuuh. Mutta kuinkas nyt suu pannaan, kun yhteiskuntamme ylimmäinen femu Sari Näre on meikäläisen kanssa samaa mieltä (tai vaihtoehtoisesti toisinpäin)? Samassa tekstissä samainen Näre toteaa myös feministisen jatkokertomukseni toisessa osassa esittämäni naisen seksuaalisen hyväksikäytön miestä kohtaan mahdolliseksi.

Sen sijaan yhteiskuntaa käsitellyt edellinen blogeeraustekstini tarkoitti käytännössä sitä, että olen kyllästynyt blogidiskurssifemujen, sekä myös arkielämässä tapaamieni feministien ja hip heijakkaa myös muiden eläjien kuten itseni tapaan jäsentää lähinnä yksityisiä ongelmia yhteiskunnan nimiin. Jos maailmaa halutaan muuttaa, helpointa ja tärkeintä on aloittaa omasta päästä.

Jos omassa kupolissa risteilee ajatusverkosto, jonka mukaan lastenhoito ja äitiys ovat arvottomia tehtäviä, niin kuinka voi taistella naisten puolesta pahaa maailmaa ja yhteiskunnan yhteisiä aatteita vastaan. Semmoinen kinkkinen tosiasia nyt kuitenkin nimittäin on vain se, että naiset synnyttelevät niitä muksuja, eivät miehet. Ja tämän tekstilitanian tarkoituksena ei ole muuten nyt leimata Birdyä ja Isosiskoa, tarkoitus on pikemminkin pohtia yleisiä ilmiöitä.

Synnytyssyystä naisen täytyy valita uran ja äitiyden välillä, ainakin hetkeksi, mikäli aikoo tenavia hankkia. (Rautalankavääntö huom. tämä ei tarkoita sitä, että esimerkiksi määräaikaispaskaduunit olisivat oikeutettuja). Toisaaltahan äiti voisi imettää urasukkulana sitä lastaan, mutta kun tissin ulosveto työpaikan kahvipöydässä on kanssaeläjäfeministien mielestä kauhiaa, niin ehkä tosiaan on sitten parempi pysyä siellä kotosalla rintojensa kanssa pyörimässä.

Jos naisen aseman tiedostava feministi puoltaa yksipuolisesti vain urasukkulan eloa ja dissaa ei niin hyvin naisen asemaa tiedostavaa ja kapeamman urapolun valinnutta äitiä, on se melkoisesti sama asia kuin jos suvaitsevaiseksi itseään tituleeraava henkilö suvaitsee eri kansalaisuuksia sekä seksuaalitapoja, mutta dissaa oman kansansa konservatiivista maalaisveljeä.

Feminismin diskurssiin kuuluu myös sanasaivartelu, jolla pyritään paljastamaan piilossa lymyäviä asenteita. Tässäkin interaktiivisessa kädenväännössä moista voi harrastaa, jos viitsii ja jaksaa. En jaksa. Enää.

Mutta palataan taas kaljuihin. Vaikka sukutauluni on tupaten täynnä pohjanmaalaisia
matkasaarnaajia, en perustanut blogiani siksi, että voisin jakaa viisasta sanaani tietämättömille. Minä näen mitä ulkona tapahtuu omilla silmilläni, kuulen kitkerätkin puheet vain omilla korvillani – siksi voin kertoa
täällä mitä kauhiaa maailmassa kulloinkin on tapahtunut minun mielestäni. Koska olen subjektiivinen oman elämäni alueella, en halua enkä pysty (enkä ymmärrä miksi edes pitäisi) valistamaan vaikkapa kaljuuntuvia miehiä tukankasvatuksen teorian saloihin kirjoittelemillani teksteillä - siihen olen aivan
liian tyhmä ja nuori.

Viimeinen settini feministisessä keskustelussa koskee feminismin kritiikkiä. Feminismin kritiikki itseään kohtaan on ehkä kauneinta, mitä aate on naisten koulutusmahdollisuuksien, työssäkäymisen ja muiden konkreettisten tosiasioiden ajamisen jälkeen saanut aikaiseksi. Kun feminismi kyseenalaisti koko tasa-arvon käsitteen ja kritisoi omaa olemassaoloaan (perimmäinen teesi: pyrkimys naisten ja miesten väliseen tasa-arvoon) pidin aatteesta. Sittemmin aatteen kannattajat ovat syystä taikka syyttä nimikoituneet lähinnä kiihkosisariksi, jotka jaksavat paasata suurimmaksi osaksi historiaan (kiitos feminismin) jääneistä tosiasioista.

Feminismi nimenä on nykyaikana - jossa miesten oikeus perheeseen ja lasten huoltajuuteen erotilanteissa on varsin kyseenalainen, ja hoiva-arvojen arvostus huitelee roimasti pakkasen puolella - osoitteleva ja jopa epätasa-arvoinen. Mieluummin puhuisin ihan vaan tasa-arvosta, jolloin arvokeskustelu ei nimikoidu feminismistä tietämättömienkään piireissä vain toista sukupuolta koskevaksi pamlaukseksi.

maanantaina, lokakuuta 06, 2003
 
Yhteiskunta
Nyky-yhteiskunnan asenteet seksiasioiden suhteen ovat vapautuneet. Okei. Samaisen kunnan asenteet naisten rietasta seksikäytöstä kohtaan ovat nekin aiempaa suvaitsevaisempia. Just niin. Yhteiskunta on myös muuttunut välinpitämättömämmäksi - esimerkiksi vanhustenhoito on retuperällä ja sairaat ikäihmiset majoitetaan pieniin huoneisiin joissa asuu monta muutakin ihmistä. Joo, kamalaa on. Kyllä se yhteiskunta on itseasiassa paska. Pääsisikö sille heittämään noottia aiheesta? Tiedättekö yhteiskunnan puhelinnumeron jos minä soitan sille ja vähän valitan epäkohdista?

Vai löytyisikö siltä meiliosoitetta.

Tämä joka nais- ja mieskansalaisen jutuissa hilluva kaveri nimeltä yhteiskunta on kasvattanut osuuksiaan ihmisten jokapäiväisissä ongelmissa sen verran suureksi, että minua on ruvennut vituttamaan. Ihmisyhteisön ongelmien syinä kun eivät nykyisin ole kansalaisten kupoleissa risteilevät aatokset, vaan tuo jokapaikanriesa yhteiskunta.

Tuo varsin kettumaiselta kaverilta vaikuttava kunta on esimerkiksi läsnä kaikissa parisuhdeongelmissa. Suhteiden mahdolliset tasa-arvostusongelmat ovat yhteiskunnan, eivät suhteessa elelevien ihmisten synnyttämiä. Tietenkin. Jos mies ei kohtele naista tasa-arvoisesti, hän ei ole pösilö ukko vaan yhteiskunnan epätasa-arvoisten asenteiden ja ilmapiirin muovaama tuotos. Hohhoijjakkaa.

Sama kuntakaveri kärkkyy kintereillä silloin, jos nainen haluaa kunnianhimoisesti hoidella uransa,
äitiytensä ja kauniina vaimona oleskelun. Mikäli misu jossakin vaiheessa kokee itsensä ahdistuneeksi koska aika ei riitä hoitamaan jokaista roolia, on vika yhteiskunnan, ei naisen. Yhteiskuntahan se painosti naisen hoitamaan jokaisen pestin täydellisyyttä hipoen valmiiksi.

Paskamainen yhteiskunta on asettanut monien roolien viidakossa kärvisteleville feminiineille myös paljon pulinaa aiheuttaneen ulkonäköpaineongelman. Yhteiskunta nimittäin painostaa päivittäin naisia näyttämään kauniimmilta ja aloittaa kailotuksensa hetimiten kun naikkonen pääsee ylös sängystä. Yhteiskunnan - eli siis sen kaverin jolla todella on sormensa pelissä joka jutussa - asenteen rinnalla väijyvät tässä ulkonäkötapauksessa tosin myös kunnan kanssa ajoittain kaveeraavat pahat miehet.

Pahat miehet ja yhteiskunta haluavat että naiset nyppivät kulmakarvansa joka aamu, ettei pehmoisista perseistä löydy selluliittia ja että tissit töröttävät haluttavasti paitojen alta joka hetki. Eivät suinkaan naiset itse. Naiset eivät kyttää toinen toistaan sillä silmällä, että tuohan on rumempi kuin minä. Ehei. Yhteiskunta ja tässä tapauksessa myös pahat äijät kaverinsa rinnalla siellä kurkkivat kulman takaa millainen pakkeli naisen naamassa tänään on.

Kun tilanne on näinkin paskamainen, että yhteiskunta asenteineen tunkee jokaiseen kolkkaan missä ihmisiä elelee, olisi kiinnostavaa tietää, kuinka se yhteiskunta itseasiassa kansalaisiaan painostaa. Valituspuhelukin olisi helpompi pirauttaa, mikäli tietäisi miten se kunta on aiheuttanut sitä konkreettista pahaa yksilön elämässä.

Onko se tähdännyt aseella ohimoon sitä naista, joka ei trimmaa takalistoaan selluliitittomaksi ja uhannut ampua? Vai onko se huudellut ihan kovaankin ääneen naistenlehden sivuilta tai ratikkapysäkin mainoksesta että tältä sun pitäisi näyttää? Entä onko se kuiskinut kenties juuri sinun miehesi korvaan öisin että alista kuule sun naistas kaikin tavoin tai et ole mies ollenkaan?

Vai voisiko kenties olla niin, että ongelmat jotka tilitetään yhteiskunnan nimiin, johtuisivatkin ihmisistä itsestään? Voisiko esimerkiksi olla niin, että kun se nainen kokee, ettei ehdi hoitaa uraansa, äitiyttään eikä liehitellä kelpo vaimona eteenpäin, että hänellä olisi mielessään malli siitä millainen on oikeaoppinen nainen, eikä hän sillä siklalla koe täyttävänsä tuota järkeilemäänsä ideaalia?

Yhteiskuntaparkaa on helvetin helppo syyttää, kun omien ajatusten syövereihin ei uskalleta sukeltaa. Sieltä kun saattaisi löytyä paljon muutakin kammottavaa ja perehtymistä vaativaa tavaraa, kuin ne ongelmat joihin avara ja laaja yhteiskunta on kiva lavastaa syylliseksi.

perjantaina, lokakuuta 03, 2003
 
Saappailla suoraan myllyyn
Haluaisin edelleen rähjätä. Viime viikonloppuna ravintelissa käyty verbaalimylly avasi ilmiselvästi jonkin patoutumia pullistelevan sopukan sisimmässäni. Uusi löydös kuiskii minua pohtimaan itseäni, mutta vastustamattomampaa olisi ottaa rähjäyssessio uusiksi. Ja tehdä kasoja. Lisäksi haluaisin kieriä lattialla, mutta koska olen vielä pitkään töissä, en luultavasti voi tehdä sitä. Ainakaan vielä.

Väliaikajumppana kävin viemässä lompakkoni sisällön Suomen suurimpaan ostariin. Ostin sitä sun tätä ja kaikkea hyödytöntä. Muun muassa maailman kalleimman kaulahuivin ja mustat saappaat. Uijeah.

Ajattelin hyödyntää saappaita parisuhteen hankinnassani. Tavoitetta silmälläpitäen ostin lisäksi muutaman hameen, joskin ne ovat hiukka liian pitkiä ja siten siveellisiä parin suhteen kaappaukseen. Lataan suurimmat odotukseni siis saappaisiin. Jotta kengät täyttäisivät niille asetetun tulostavoitteellisen vision, pitäisi klopottimilla varmaankin opetella keekoilemaan kaatumatta eteenpäin. Epäilen kuinka sen opin, kun jo tavallisillakin popoilla kaadan luentosaliin ahtautuessani pöydät ja tuolit.

Miehekäs saapastarvontatyyli naisellisen kekkuloinnin sijaan olisi voinut kuitenkin tuoda kuluneen viikon tuloksettomissa liksankorotusneuvotteluissa paremman lopputuloksen. Olihan vastapuolella vanhempi mies, joka ilmiselvästi sorsi neuvottelutuloksella suhteellisen nuorta naista. Harmi että ostin saapikkaat vasta paltsun jälkeen.

Palkka-asia ei silti suinkaan tähän jää. Koska omaan synergistä kokemusta tessipuhelimen vakioasiakkaana, ajattelin hyödyntää dynaamisia taitojani ja rimpauttaa luuriin nytkin. Kumoan ilkeän pomoäijän nurin ay-liikkeen suosiollisella avustuksella. Säälin setää jo nyt, mutta minkäs teet - eihän hän voinut mitenkään tietää kenelle vittuili. Toivon todella, että tulevan ryöpytyksen jälkeen hän muistaa mitä tarkoittaa yhteistyö eri sektorien välillä.

Sektorien välisestä yhteistyöstä saarnattiin hiljan erään projektin toimesta järjestetyissä iloluonteisissa, mutta silti kovin evankelisissa yhteishengennostatussessioissa. Ahdistuin synergiseen paskanjauhantaan, niin uskomattomalta kuin se saattaa kuulostaakin – ja etsin loppubileiden ajan hätäuloskäyntiä.

Ahdistus kumpusi keistäpä muista, kuin sovinistisista naisista, hehhee. Jatkuva miespomon perseennuolenta ja naistyöntekijöiden junttishumoristinen solvaaminen – nimenomaan naisten tekemänä – järkytti herkkää sieluani.

Ennenmuinoin minunkin mielestäni oli ymmärrettävän tarkoituksenmukaista tuhlata energiaa miessovinisteja vastaan. Nykyaikaina suurempi uhka tuntuu kumpuavan naisrintamalta. Ehkäpä jossakin virkkuuseurassa edelleen järkyttää se kun joku tokaisee, ettei nainen esimerkiksi saa orkkua iisisti pelkässä yhdynnässä – sen sijaan modernin urbaani sovinismin vastainen taistelu tarvitsisi tasa-arvon sotureita vallan toisilla, etenkin näillä naisten vallitsemilla, areenoilla.

Mutta jotten taas ylly myllyyn keskenäni, kiitän ymmärryksestä ja lähden tepastelemaan uusilla köpikkäilläni pitkin minimipalkkaisen urani käytäviä.


Powered by Blogger