Mikä minusta tulee isona-puhelinkeskustelu

Minä: Haluaisin varata ajan korkeakouluneuvojalle.
Psykologi: Tämä on nyt kyllä ammatinvalintapsykologin ajanvarauksessa.
M: Aijaa? No kyllä semmonenkin käy, itseasiassa taitaa olla parempi tätä mun ongelmaa ajatellen.
P: Ahaa, no mikä se sinun ongelmasi sitten on?
M: Ai niinkun lyhykäisyydessään selitettynä?
P: No vaikka niin.
M: No kun mä en tiedä mitä mä haluaisin tehdä.
P: Sä opiskelet sitten jossakin korkeakoulussa?
M: Joo, tossa yliopistossa, viidettä tai kuudetta vuotta, en mä muista, ööö...
P: Joo ei se niin tarkkaa ole, mites on sitten valmistumisen kanssa?
M: No kandin paperit otin pois tossa äskettäin ja vuoden kuluttua pitäisi olla maisteri, mutta mä en halua valmistua enkä tehdä sitä työtä mihin mun alaa opiskelleet sijoittuu.
P: Ahaa, että alaa haluaisit vaihtaa?
M: Ei, en mä sitä tarkoita, kun kyllä mä tykkään sitä ainetta opiskella, itseasiassa se on tosi mielenkiintoista ja mun gradu on semmonen mitä tykkään tehdä, mutta mä en halua todellakaan tehdä niitä töitä jotka liittyy mun alaan.
P: Just joo.
M: Mä oon tehnyt viime vuodet kyllä paljon töitä, nytkin tämmöstä akateemista ja mukahienoa duunia, mut nää kaikki työt on olleet semmosia, et niillä ei oo mitään tekemistä sen kanssa mitä mä opiskelen. Ja nyt musta tuntuu, etten mä halua enää tehdä niitäkään.
P: Ahaa, eli siis et halua tehdä oman alasi töitä etkä näitä muitakaan.
M: Just niin. Kun ne työpaikat joihin mun alaa opiskelleet sijoittuu on semmosia sisäpiirejä. Mä tiedän koska olen kokeillut olla niissä, ja mä en tykkää semmosesta kähminnästä ja suhteiluista, ja siitä että kaikki tuntee toisensa ja niin edelleen, ja siksi mä olen nyt sitten ollut ihan muissa töissä, mutta en mä viihdy näissäkään. Tääkään nyt missä olen ei oo yhtään semmosta mitä mä haluaisin tehdä, vaikka aluksi luulin niin, paitsi että musta tuntuu et mä en ole koko aikana tiennyt mitä mä haluaisin oikeesti tehdä, siksi mä nyt tässä puhelimessa olen.
P: Joo mä ymmärrän. Mä voisin vähän kertoa sulle näistä meidän palveluista.
M: Joo okei.
P: Eli korkeakouluneuvojia meillä on pääkaupunkiseudun yliopistoista ja joistakin tiedekunnista, heidän tarkoituksenaan on auttaa opiskelijoita sijoittuman työelämään, ja asiakkaita ovat korkeakouluista valmistumassa olevat tai jo valmistuneet opiskelijat.
M: Joo mä oon kuullu, yks kaveri on käynyt semmosella. Mutta ne ohjaa kaiketi ihmisiä työhön ja auttaa työpaikan haussa?
P: Joo, sehän on se heidän päätehtävänsä.
M: Niin kun mulla on tää, et mä oon töissä, mutta mä en halua olla täällä.
P: Niin mä ymmärsin joo. Sitten meillä on ammatinvalintapsykologeja, joiden asiakkaina työvoimatoimistoissa on pääsääntöisesti lukiolaisia ja peruskoululaisia, mutta täällä meillä käy enimmäkseen ammattikorkeakouluissa ja muissa korkeakouluissa opiskelevia ja jo valmistuneitakin henkilöitä, jotka eivät tiedä mitä he haluaisivat työkseen tehdä.
M: Joo no enkö mä oo just semmonen! Kun mä haluaisin että joku auttais mua selvittämään että mitä mä haluan tehdä, vaikka nyt musta kyllä tuntuu, ettei sellaista hommaa taida olla. Mä en nimittäin siedä sitä kuinka ihmisiä hyväksikäytetään joillain työpaikoilla, enkä sitä, että varsinkin tämmösillä akateemisilla aloilla ihmiset uhrautuu työnsä takia. Täälläkin missä mä nyt olen niin oletetaan että mä tekisin töitä vapaalla tai sairaslomalla. En varmaan tee! Sehän nyt on jo työsopimuslakienki vastaista, mut täällä ihmiset uhrautuu ja on töissä vapailla ja kipeenä, ja sit tuntuu että samaa odotetaan sitten tietysti multakin, mut mua ei tommoset odotukset vois vähempää stressata, heittäkööt mut pihalle jos siltä tuntuu, ei kiinnosta. Mut joo, mä voin sit paasata näistä enemmän jos mä pääsen sinne teille.
P: Joo tehdään niin, mulla on nyt tässä tää ajanvarauslomake kädessä. Ensimmäinen vapaa aika olis tossa joulukuun toisella viikolla. Käviskö se sulle?
M: Joo kiva, käy oikeen hyvin.
P: No tavataan sitten silloin, soita uudelleen jos tulee jotain esteitä ettet pääsekään.
M: Joo tehdään niin, kiitos hei!

- posted by Mirjami @ torstai, marraskuu 27, 2003

 
Ei jaksa naurattaa
Harmaa syystalvinen arki on nostanut hiukseni sähköllä taivaisiin, kuivattanut ihoni aavikoksi ja masentanut mieleni routarajan alapuolelle. Olen taistellut kaikin voimin sekä tukkani, ihoni että mieleni puolesta, mutta olen auttamattomasti häviämässä taistelun.

En tiedä mitä tapahtuu kun annan periksi. Luultavasti ei mitään.

Olen polttanut viimeisen viikon aikana muutaman paketillisen kynttilöitä, liikkunut itseni uuvuksiin, syönyt kaikkia kaupasta saatavia hedelmiä ja maannut solariumissa kuvitellen, että rätisevä loisteputkilamppu on susirajan taakse paennut aurinko. Olen nukkunut kuluvan ja seuraavan vuoden univelat pois, saunonut pyörtymisen partaalle, itkenyt varmuuden vuoksi tulevia suruja ja paennut siinä sivussa televisiolupatarkastajaa.

Eikä mikään auta. Eivät enää edes Voittaja-kennelin sivut.

Olen haalinut ystäviä ympärilleni, mutta en jaksa puhua heidän kanssaan. Olen yrittänyt innostua parin suhteen mahdollisuudesta, mutten jaksa tutustua uusiin ihmisiin. Olen koittanut jutella puhelimessa, näpyttää tekstiviestejä ja osallistua muuten vain ihmisten välisiin kanssakäymisiin, mutta olen lopen uupunut olemaan sosiaalinen eläin. Ja ylipäätään ihminen.

Ihmiset ovat nimittäin älyllisiksi olennoiksi melko älyttömiä elelijöitä: täydellisyyteen pyrkiviä oman epätäydellisyytensä kieltäviä olentoja, joiden ajatukset liikkuvat usein pitkin mustavalkoista suoritusputkea. Syystalvisten harmaan sävyjä vilisevien arkipäivien keskellä luulisi olevan helppoa ymmärtää, ettei ihmisen elämä ole jokoa eikä taita vaan enimmäkseen ehkää, ja ihminen itsessään olento, jolle yksinkertaisilta vaikuttavat asiat ovat varsin vaativia toteuttaa.

Jotta ihmisen elämä olisi inhimillistä, täytyy sellaiseksi syntyneen ilmeisesti jatkuvasti pyrkiä kohti parempaa maailmaa, tai ainakin parempaa omaa elämää. Täydellisyyttä tavoitellaan keksimällä ja kirjoittamalla teorioita, strategioita ja ohjelistoja, joilla pyritään takaamaan pettymättömyys parisuhteessa, ylipäätään parisuhde, tasa-arvoisempi maailma ja ruokaa kaikille lajitovereille. Ja kun ongelmat on voitettu syntyy tilalle uusia, joita vastaan voidaan taas taistella uusin ja vanhoin keinoin. Turhauttavan puuduttavaa toimintaa, jota on pakko jatkaa, jotta voisi olla inhimillinen ihminen.

Omaa käyttäytymistä on sopivaista säädellä samoin opein ja pitkälle kehitetyin periaattein, ja pettymys on suuri, kun ihmisyys harhauttaa ihmisen itsensä kaidalta polulta epätäydellisyyden tielle. On vaikea hyväksyä muiden epätäydellisyyksiä, mutta vielä vaikeampaa on myöntää itselleen, ettei ihmisen kuulu, eikä edes tarvitse yrittää olla positiivinen sankari, sillä elämä ei ole tasaisen sileää ja pelkkiä iloja täynnä olevaa aikaa. Siihen kuuluu myös paskaisia pettymyksiä, surullisia vääryyksiä, epäoikeudenmukaisuuksia ja vittumaisia ihmisiä.

Teoriat ja strategiat, sekä yksittäisten ajattelijoiden maailmankatsomukselliset periaatteet ovat ihmisten yritystä hallita tulevaisuutta ja epävarmaa maailmaa, jossa miltei mikä tahansa on lopulta mahdollista. Pitkissäkin parisuhteissa voi tapahtua syrjäisiä hyppyjä ja elämissä yleensä sarjoja muita pettymyksiä, jotka voi antaa anteeksi vaikkei koskaan kuvitellut joustavansa mustavalkoisen ehdottomasta maailmastaan. Ylpeytensä voi niellä vaikka kossupaukulla alas ja nöyrtyä hetkeksi ehkä vain siksi, ettei kukaan ihminen päätä päiviään tällä telluksella virheettömän elämän suruttomana suorittajana.

Vaikka voisin jatkaa, päätän murehdintani tänään tähän, mutta jotta homma menisi vieläkin mustemmaksi, suosittelen lämpimästi visiittiä Neuvostoliiton kautta Siperiaan.

- posted by Mirjami @ tiistai, marraskuu 25, 2003

 
Voittajina voittamaan on jälleen täällä!
Tätä on odotettu ja kaivattu kauan: voittajina voittamaan on jälleen täällä! Olen onnesta soikea! Ja niin on jokainen bittinikkarikin, näiltä sivuilta kun löytyvät maan parhaat ajurit!
Vieriviä tekstejä!
Huutomerkkejä!
Hengen ravintoa!
Musiikkia!
Ihanaa!

- posted by Mirjami @ keskiviikko, marraskuu 19, 2003

 
Yleinen normi
Ajattelin tällä kerralla analysoida edellistä tekstiäni. Kunnianhimoinen tarkoitukseni oli silpoa sanan säilällä identiteettini molekyyleiksi, mutta suunnitelmat muuttuivat, kun luin viime sunnuntain hesarin naisvaara-artikkelin, jonka vuoksi vedin teet nenääni, sain hillittömän yskäkohtauksen ja pärskin suussa pulppuilleet nesteet iloisesti pitkin ruokapöytää.

Artikkelin aihepiiri oli jälleen naisten eriarvoinen asema yhteiskunnassa. Tällä kerralla fokus oli palkkojen epätasa-arvoisuudessa. Ja korkeakoulujen naisistumisessa. Ja minä palaan paasaamaan aiheesta, kun en muutakaan osaa.

Barbro Schauman, jota hesari oli juttunsa avaussivulle haastatellut, väitteli taannoin tohtoriksi. Hänen väittärinsä käsitteli tasa-arvoa organisatorisena farssina. Olen tutustunut joihinkin tutkimuksesta tehtyihin tiivistelmiin ja artikkeleihin. Mikäli olen ymmärtänyt lukemaani, oli Schaumanin tutkimuksen tuloksena muun muassa se, että mies on työyhteisöissä vallitseva normi ja näkymätön sukupuoli, nainen taas se näkyvä sellainen. Lisäksi on olemassa yleispätevä sukupuolijärjestys joka ohjaa työyhteisöjen käyttäytymistä.

Hesarissa, joka käsittääkseni on kaikelle kansalle suunnattu lehti ja jota lukevat nekin, jotka eivät Schaumanista mitään tiedä, tohtori kuitenkin esitti myös tutkimustulostensa lisäksi henkilökohtaisen mielipiteensä aiheesta. Miksi? Palkkaepätasa-arvon syynä kun hänen mielestään on yleinen normi. Yleinen normi? Mikä vittu se on?

Myös elintarviketyöläisten liiton puheenjohtaja syytti yleistä normia. Hänen mielestään tämä palkkaepätasa-arvon syyllinen oli yhteiskunnan omaisuutta. Katos vaan. Sieltä se yhteiskuntapirulainen taas nosti sarvensa ja ryhtyi alistamaan naista. Ja nyt sillä on kaverina yleinen normi.

Jepu jepu jee.

Hesarin artikkeliin oli muistini mukaan haastateltu kolmea naista, joista viimeinen ei osannut nimetä palkkaepätasa-arvolle perimmäistä syytä. Kaksi edellistä perustelivat sitä siis lähinnä yleisellä normilla ja rivien välistä saattoi myös ymmärtää, että pahat miehetkin lymysivät jossakin sanojen taustalla.

Jos, ja tutkimuksista sekä tilastoista päätellen kun, asiat ovat yhteiskunnassamme sellaisella mallilla, että naisten palkat ovat miesten vastaavia matalampia, niin olisiko poikaa tai tyttöä, jos asialle esitettäisiin meidän naisten keskuudessa vaihteeksi ihan konkreettisia syitä, muita kuin tuo kaikenkirjava yleinen normi? Tai yhteiskunta. Tällaiselle tavalliselle pallukalle, kuten minulle, voisi mielellään kiitos vääntää rautalangasta edes joskus, mitä minun pitää tehdä omassa elämässäni, jotten joudu tällaisten yleisten normien uhriksi. Vai olenko uhri automaattisesti, koska olen nainen?

Schauman toteaa väitöstilaisuutensa lehdistötiedotteessa lisäksi seuraavaa: ”Naispuoliset johtajat yrittävät muuttaa käytäntöjä, mutta valtaosa miespuolisista johtajista jatkaisi mieluummin olemassa olevalla järjestelmällä perustellen mielipiteensä sillä, että olemme jo tarpeeksi tasa-arvoisia.” Voisin vängätä tästäkin, mutta koska minulla ei ole tieteellistä tietoa asiasta, saattaisin menettää taiston alle sekunnissa. Väittäisin kuitenkin, ettei se homma ihan noin mene. Mikäli on elänyt naisten keskellä naisena tietää, etteivät siskokullat ole toisiaan kohtaan ihan aina noin pyhimysmäisen kannustavia. Naisten epätasa-arvoista asemaa ja palkkaeroja luovat tässä yhteiskunnassa railakkaalla otteella varsinkin naiset.

Schauman sanoi yleisen norminsa suulla hesarissa, että naisten työ on halvempaa kuin miesten, mutta minä voisin sanoa ihan näin suomeksi, että monien naisten mielestä naisten työ on halvempaa kuin miesten. Ja konkreettisia esimerkkejä näiden neitien ja rouvien tekemisistä riittää sekä minun että muiden kokemuksissa huoritteluista palkkahuijauksiin. Mikäli joku mies olisi vastaavien toimien takana, hän saisi välittömästi osakseen iltapäivälehtien rajattoman raivon, naisten hillittömän vihan sekä lopulta elinkautisen vankeusrangaistuksen.

Tasa-arvokeskustelu tuntuu nykyisin olevan kovasti pop - siksi siitä voivat julkisesti paasata kaikki naiset, Tony Halme ja ehkä muutama muukin mies, tosin vain jos he ovat samaa mieltä kuin naisten ”yleinen normi”. Se missä mennään vikaan ja lujaa ja kovaa, on syiden sysääminen abstraktien termien sumuun, naisten näkeminen pelkästään toisiaan suosivina ihmisinä, sekä erityisesti se, että tasa-arvon ihanteellisena ja ideaalina toteutumisena nähdään edelleen malli, jossa kaikkia ihmisiä kohdeltaisiin kuten miehiä nyt.
- posted by Mirjami @ tiistai, marraskuu 18, 2003

 
Peruskoulukiusaus
Koululainen-lehden voi jättää tilaamatta, mutta peruskouluun on jokaisen pakko mennä. Nuorten ihmisten alkukantainen käyttäytymistyyli on näissä opinahjoissa synkempää kuin yksikään stereotyyppejä tarjoileva tekstinpätkä.

Minua Koululaisessa kirjoitetut tekstit olisivat voineet aikanaan jopa auttaa – olisin oppinut meikkaamaan ajoissa ja olemaan edes hiukan ”samanlainen”, jolloin elämäni tähän asti vaikeimmat vuodet olisivat voineet olla nuoren ihmisen huteralle itsetunnolle hiukan keveämpiä kestää.

Heitä joita syrjitään on peruskouluhelveteissä aina vähemmän kuin heitä jotka syrjivät, joten kustannuksia säästävät koulut pääsisivät halvemmalla, mikäli häirikköjen tuloksettoman kasvattamisen ja erikoisluokille varastoinnin sijasta opetettaisiin massasta poikkeaville sinne sulautumista. Sulautumisopilla säästettäisiin myös vuosien pahat olot ja itkut, sekä pohjattoman ”erilaisuuden” kokemukset. Samalla voitaisiin tutustuttaa opettajat nuorten järjestelmään, ja opettaa heille erilaisuuden ja samanlaisuuden käsitteet, sekä vääntää rautalangasta, ettei näiden määreiden idiotialle sovi ainakaan nauraa – se kun ei auta termien vankina elävää nuorta tai lasta.

Minun peruskouluaikojeni erilaisuus johtui suurimmaksi osaksi uskonnottomuudestani, ja puolustuskeinokseni kehitin tietysti hirvittävän vihan uskontoja kohtaan. Erilaisuushan oli ja on yksi samanlaisuuteen pyrkivien koulukiusaajien aktivaattoreista, jolla oikeutetaan brutaalien toimenpiteiden käynnistäminen ketä tahansa oppilasta kohtaan. Ja tällainen massasta poikkeavuus voi olla, kuten tiedämme, mitä vain.

Se fakta, ettei minua koskaan uitettu kastemaljassa, lähti luomaan identiteettiini erilaisuuden säröä jo päiväkodissa. Halusin kovasti osallistua evankelisiin joulunäytelmiin, ja kuulua ryhmään – olla yksi päiväkotilaisista. En tiennyt mitä oli uskonto, saati mitä tarkoittivat kymmenen käskyä. Koska pakanuuttani kuitenkin alleviivattiin varsinkin hoitajien toimesta, opin nopeasti hokemaan itkun ja aggression siivittämänä, että minähän en rukoile.

Suuren kaupungin ala-asteella helpotti hetkeksi, kun meitä erilaisia oli useampia. Olimme eeteitä ja välitunnilla luokkakaverit kyselivät olenko ortodoksi, ja jos en, niin mikä sitten. Samaa kysymystä toisteltiin ylä-asteella. En koskaan tiennyt, mitä minun olisi pitänyt vastata, eikä yksikään opettaja helpottanut olemassaoloni tuskaa.

Vaihdettuani ala-astetta siirryin uskontotuntien ajaksi varastohuoneeseen ratkomaan matematiikan lisätehtäviä. Samalla puutyötuntini vaihdettiin sukupuoleni vuoksi ”rättikässäksi”, enkä uskaltanut edes kuiskata, etten halua kutoa lapasia. Kaihosin vasaroimista, mutta lopulta opin ajattelemaan, ettei minusta ole lintupönttöjen tekijäksi, koska olen tyttö.

Ylä-asteella olin jo sisäistänyt, että olemassaoloni oli jollakin perustavalla tavalla erilaista ja käyttäydyin sen mukaisesti. Vihasin uskontoa ja uskovia, mutta sisimmässäni halusin kuulua heihin. Heitä oli paljon, he muodostivat ryhmän jossa oli hauskaa, ja minä en olisi halunnut olla yksin. Siksi perustin oman imperiumin, jota hallitsin koko nelitoistavuotiaan tarmolla. Uhmasin yleisiä ryhmäsääntöjä liittoutumalla näyttävästi muiden syrjittyjen kanssa, takkusin eeteen open kanssa, joka mielestäni oli kaksinaamainen opettaessaan myös uskontoa, ja paasasin luokanvalvojalleni, kuinka koulukiusatuista ei kukaan ole tosissaan kiinnostunut.

Ylä-asteelle siirtyessäni olin vakuuttunut siitä, että kodin ulkopuolista maailmaa ja ihmisiä vastaan täytyy vain ja ainoastaan tapella, sillä pahuutta näytti olevan huomattavasti enemmän kuin hyvyyttä koskaan. Nyt jouduin jo aktiivisesti nuorten aboriginaalien pilkan ja syrjinnän kohteeksi, mutta ymmärsin, etten koskaan saanut näyttää että sattuu. Puolustuskeinonani provosoin entistä enemmän, nostin nenäni taivaisiin enkä edes yrittänyt sopeutua - vaikka olisin halunnut. Ristiriita painosti kaikilla tunneilla ja jatkuvasti toivoin pääseväni pois, olevani viisi vuotta vanhempi, jolloin uskoin asioiden olevan paremmin.

Ja paremmiksi asiat onneksi muuttuivatkin. Lukioon siirtyessäni olin oppinut väistämään kiusaajiani, mutta purin peruskouluaikaista ahdistustani edelleen uskontoon ja uskoviin, vaikka aktiivista syrjimistä ei enää esiintynyt. Lukion rauhassa opin hiljalleen etteivät peruskouluaikaiset erilaisuuden ja samanlaisuuden käsitteet enää olleet päteviä. Yhdeksänvuotisen erilaisuuden kokemuksen vuoksi marssin silti edelleen korostetun tarmokkain askelin ulos luokista, kun paikallinen pappi lauloi perjantaiaamuisin keskusradiossa aameniaan.

Erilaisuudesta oli vaikeaa päästää irti. Kun oli tottunut olemaan poikkeava ja saamaan sen vuoksi huomiota (vaikkakin julman negatiivista), oli raskasta oppia olemaan ”ihan tavallinen”. Sen ymmärtäminen, ettei tarvitse olla muuta kuin on ja kelpaa ihan niinkin, jatkuu minun päässäni muun muassa tästä syystä edelleen.

Nykyisin pystyn suhtautumaan kuitenkin jo rauhallisesti uskontoon ja uskoviin, kävin jopa työni puitteissa taannoin ehtoollisella. En silti vieläkään siedä ahdistumatta kaikkea sitä, mitä vallitseva kansanuskontomme edustaa, saati sitä, kuinka se yhteiskuntajärjestykseemme on vaikuttanut. Olen kuitenkin tyytyväinen, että olen oppinut keskustelemaan uskonasioista ilman että sekoitan niihin peruskouluaikaista identiteettiäni.

Uskonto ja kirkko ovat kuitenkin pikkutekijöitä sen rinnalla, että muistan elävästi edelleen peruskoulukiusaajieni nimet, kasvot, äänet ja kävelytyylit, sekä jokaisen opettajan joka seisoi hämmentyneenä ja hiljaa, kun ryhmä pikkuterroristeja tulitti minun pöytääni. Olen tavannut muutaman kiusaajistani aikuisiällä, ja jokaisella kerralla se nelitoistavuotias itkun partaalla oleva pelokas lapsi saa minussa vallan, enkä pysty keskustelemaan näiden ihmisten kanssa muutoin kuin korostetun vihamielisesti.

Tuskin koskaan voin myöskään antaa vieressä seisoneille opettajille anteeksi sitä, ettei kukaan heistä puuttunut aikuisen viisaudella ja vallalla julmiin tilanteisiin. Enkä vieläkään halua ymmärtää kouluhitlereiden perhetaustoja, joista useimmista löytynee syy sille, miksi minä olin yksi heidän sylkykupeistaan.
- posted by Mirjami @ perjantai, marraskuu 14, 2003

 
Petos
Olen seuraillut tässä viime viikkoina hiljaa hissutellen, kuinka pettäminen tapahtuu. Kuiskin asioista, enkä vahingossakaan sano mitään puolesta tahi vastaan. En moralisoi, enkä anna ohjeita. En nimittäin tiedä, mitä pitäisi sanoa. Pitäisikö pohtia, kuinka vierasta maistetaan oikeaoppisesti? Vai saarnata siitä, että kyseinen toiminta on vastuutonta?

Seuraamiani pettämisepisodeja on kaksi. Kumpikaan ei ole lajissaan ainutlaatuinen. Kiinnostavaksi ensimmäisen on tehnyt se, että tunnelataus petettyä kohtaan on vuosikymmenen suurin: rakkautta riittää hulluuden partaalle asti. Silti vieras oksa on osoittautunut vastustamattomaksi hyväksi, jonka päälle istutaan varsin näppärästi tunteesta huolimatta.

Moraalilla ei ole näissä tarinoissa juuri minkäänlaista roolia. Saati katumuksella tai tunnustuksella. Syntisillä asioilla ollaan siis liikenteessä. Ja kohta se Jumalakin hylkää, ellei hylännyt jo.

Olen mietteissäni tullut siihen tulokseen, että seuraamistani petostarinoista ensimmäinen johtunee rakkaudesta - niin surkuhupaisalta kuin se kuulostaakin. Kovasti rakastunut suojelee itseään siinä pelossa, että aiempien sattumusten maksimaaliset paskakertoimet kävisivät jälleen toteen. En tiedä, pitäisikö sääliä vai ymmärtää. Vai ajatella, ettei uuteen suhteeseen kannata hypätä, mikäli aiemmat paskat vaivaavat mieltä. Vaikka niistäkin lienee aikaa. Monen monta vuotta.

Toinen tarinoitsija sen sijaan pettää ronskisti ja avoimesti: vaihtaa korrenkantajaa lennosta vakituisensa seuratessa vierestä, mutta palaa aina kotipesään muutaman selityskimpun kanssa. Ja pääsee takaisin, jotta homma voitaisiin toistaa muutaman viikon kuluttua uudelleen.

Tämä toinen case lienee modernia ja kenties jotakin urbaanin avointa suhtautumista sitoutumiseen. Tai sitten yksipuolista parinvaihtoa, johon molemmat ovat tyytyväisiä. Tai kahden rikkinäisen ihmisen liitto, josta kumpikaan ei pääse irti. Vaikea sanoa, kun en ole parisuhdeterapeutti. Eikä minulla edelleenkään ole teoriaa, johon pohjata tuntemukseni.

Sen kuitenkin tiedän - ihan käytännön kautta - että pettämisessä kenties kiehtovinta on määrittää syyllinen. Ajatuksillani on tuntuma, että jotkut suurten ikäluokkien edustajista mielellään nimittäisivät etenkin aviomiehen kanssa köyrineen naisen ("vapaan" tai "varatun") syylliseksi sattuneeseen petokseen. Naisten kun pitäisi tässäkin asiassa pitää kaiketi yhtä. Olla siskosolidaarisia, ja katsoa kaikkien avioituneiden ja sitoutuneiden miesten perään, ettei se ajatuksia ohjaileva korsi saa yliotetta. Ja mikäli näin pääsee tapahtumaan, on mies oksannostattajansa - eli sen toisen naisen - vuoksi syyntakeeton.

Melkoista miesten aliarviointia, saanen todeta.

Jotkut niin sanotun it-sukupolven edustajat, joihin minäkin lukemani mukaan kuuluun, taasen ajattelevat - ainakin lähipiirissäni - tuota syntisen moraalitonta toimintaa yksilön yksittäisenä tekona. Jopa valintana. Pettämisen katsotaan olevan suhteeseen sitoutuneen ihmisen vastuulla. Ja se joka on vakiintumaton, on vastuuton. Ja usein myös tietämätön.

Kuten minä.
- posted by Mirjami @ tiistai, marraskuu 11, 2003

 
Give me a TEORIA
Pieni koiru tallustaa sittenkin pian kotiini. Ihanaa. Kohta saan hoivata, talkata, kammata ja helliä pienen pientä eläintä. Olen niin iloinen :) Ja onnellinen :)

Koitin ilosta huolimatta aktivoida alkanutta syysmasennustani pitkäkestoisemmaksi. Masentuneena kun kuulemma on luova ja intelligenttinen, jopa teknosentrisen etnosentrinen. Haluaisin niin kovasti olla sellainen. Lisäksi toivoisin voivani irtaantua tästä blogistan-kontekstista ja kirjoittaa ymmärrettäviä juttuja.

Mutta en nyt juuri jaksa.

Joten kontekstia myödätekseni haluaisin kehittää jonkun teorian, jonka pohjalta tarkastelen maailmaa ja elämää ylipäätään. Olisi kivaa teoretisoida käytäntöä kaiket päivät vaikkapa ihan näin työnkin lomassa, ja miettiä, miksi tietokoneeni näppäimistö taas olikaan olemassa ja mikä kompetenssi ajaa näppejäni näpyttämään sitä. Onko se rahan voima, joka sormiani ohjailee? Vai pyrkivätkö räpyläni olemaan muuten vaan tuottavia? Elleivät peräti feministisiä?

Jos onnistuisin kehittämään jonkun siistin – tai jopa ihan supercoolin – teorian, voisin rehabilitoitua intertekstuaaliseen blogidiskurssiin nykyistä paremmin ja olla aivan käsittämättömän viisas. Voisin ylianalyseerata itseni läpikotaisin tai vaihtoehtoisesti syyttää muita siitä, etteivät he snaijaa – eli niinku bonjaa – meikäläisen erilaista erinomaisuutta.

Mutta se ei käy se ei käy se ei käy se ei käy se ei kertakaikkiaan käy.

Ei riitä kapasiteetti, eikä kompetenssi, pseudokvanttorista puhumattakaan. Ennenkaikkea ei kuitenkaan riitä kiinnostus. Aikakin tuppaa loppumaan, kun on pakko niinku elää täs välis. Kun ei näistä töistä tule mitään, jos painan nenuni kiinni omaan napaani ja pyörin tuolillani ympyrää tätä huonetta pitkin. Ystävätkin saattavat kaikota johonkin päin universumia, jos mölisen heille käsittämättömiä lauseryppäitä napani suomuisesta pinnasta.

Olen varmaankin epänarsisti (sorry, en tiedä em.termille sellaista siistiä sanaa). Se tarkoittaa käytännössä (joka on siis sen teorian vastakohta) sitä, että tykkään kaivella enemmän muiden napoja kuin omaani. Minun napani nöyhdistä kun ei kasva sen kummempia versoja kuin ne samat vanhat, jotka sieltä jo tuossa muutama vuosi sitten löysin. Aika ajoin on tietysti kiehtovaa hiukka tutkailla, josko ne kasvustot olisivat ryhtyneet harottamaan johonkin suuntaan. Siis tsekata tilanne, näin nykyslangilla ilmaistuna. Et mis mennään. Silleen niinku. Tiättekste?

Jos minulla olisi teoria (konditionaali), voisin myös siirtyä IMPERATIIVIN käyttöön, koska jos minulla olisi teoria, olisin helvetin viisas. Viisaampi kuin muut. Viisaampi kuin kukaan. Koska hallitsisin sen teorian kanssa omaa imperiumia, jossa muut idiootit ovat vain vierailevia tähtiä, minun olisi oikeastaan pakko puhua heille imperatiivissa, jotta ne pöntöt taulapäät hiffaisivat mistä minun erinomaisen mahtavissa jutuissani on kysymys.

Summa summarum: jos siis jollain on joku ylimääräinen teoria (ihan mikä tahansa), ottaisin sen mielelläni käyttöön. Tai lainatkaa sitä edes päiväksi. Antakaa tyhmälle mahdollisuus kokea, miltä tuntuu olla vaikkapa vuorokauden ajan viisas. Jooko pliis?

- posted by Mirjami @ perjantai, marraskuu 07, 2003

 
Syysmärehdintä
Kuoriblogi jatkuu, koska en näköjään ymmärrä tehdä kokkarisia. Ajattelin jatkaa uupunutta vaikerointia, mutta luovutan mieluummin vastuun ja vaikka ahdistuksenikin alan asiantuntijalle Benropelle. En kuitenkaan lupaa, ettenkö ruikuttaisi seuraavia kuukausia itsekin.

Olisin halunnut postata tänne hienon esseen, jonka onnistuin rustaamaan kaiken tuskan ja paskan keskellä, mutta koska en edelleenkään tiedä mikä on diaryni elämän tarkoitus, päätin jättää sen julkaisematta. Mutta hyvä siitä tuli – tunnen itseni viisaaksi lukiessani sitä, mikä on tietenkin harhaa, sillä viisas ihminen ymmärtäisi lopettaa masentuneen kuoribloggauksen.

Koska essee on graduni siemen, ajattelin kastella paperiläjää huolellisesti päivittäin, upottaa sen multaan ja odottaa kevättä, jolloin siitä toivon mukaan auringonpaisteen innoittamana kasvaa hieno ja suuri lopputyö. Ja koska kärsin mahtavasta syysapatiasta, ajattelin upottaa itseni multaan esseeni ohella.

Eilen tuskani ja ahdistukseni kohdistui Elisaan – huono olo jatkui tosin tämänkin päivän puolelle. En ole jaksanut selvittää miksi suhtaudun niin suurella tunteella putiikin irtisanomisiin koska olen niin helvetin väsynyt, mutta tiedän, että mikäli tapahtumasarja olisi sattunut keväällä en varmaankaan olisi uhrannut aiheelle muutamaa vittuperkelettä enempää.

Syksy on vaikeaa aikaa käpyrauhaselleni. Sen tuottamien sähköväreiden sykinnät ovat täysin sidoksissa valon määrään – mieluiten se lopettaisi toimintansa koko talveksi ja heräisi uudelleen henkiin vasta keväällä. Käpylisäkkeeni vuoksi pintaliidän kevyesti keväät ja kesät vailla tuskan häivää tahi mietteitä elämien tarkoituksien pohdinnoista, mutta kun syksy saapuu on pelin henki toinen: mikään ei naurata ja kaikki tuntuu turhalta jaaritukselta. Mieluiten nukkuisin lämpimän peiton alla kuin pörröinen nalle läpi synkän talven, ja heräisin keväällä hentona pilkahtelevaan aurinkoon ja jäiden iloiseen sulamiseen.

Rakastuminen kuulemma auttaisi valon vähenemisestä johtuvaan tuskaan, mutta on varsin vaikea rakastua, jos epäilee potentiaalisessa rakastumistilanteessa koko tunteen olemassaoloa. Tästä syystä olen tavallisesti sijoittanut ihastumiseni valoisempiin aikoihin. Silloin kerran minulta ei kuitenkaan kysytty minä päivänä tai mahdollisesti vuodenaikana minulla olisi aikaa rakastua, ja niin tämä neito jallitettiin keskelle kuumaa ja hikistä tunnetta koko kylmän talven ajaksi. Ja kyllä auttoi.

Syystuskapaskaan auttavat myös ymmärtävät ystävät, joista eräälle kerroin tässä eräänä päivänä kirjoittavani blogia. Hänen mielestään oli hyvä, että kulutan aikaani kirjoittamiseen - sillä siitähän minä pidän - sekä sellaiseen toimintaan, jossa joudun mahdollisesti vaivaamaan ja ehkä jopa kehittämään aivojani. Toinen ystävättäreni sen sijaan käski jo ilman blogitunnustelujakin olemaan ajattelematta liikaa. Ja lopettaa sanasaivartelut (en luvannut). Ja vittuilun (en luvannut). Kumpaakaan heistä ei muuten kuulemma ole yksikään mies koskaan kohdellut epätasa-arvoisesti vain siitä syystä että he ovat naisia (sorry, en voinut vastustaa kiusausta ;).

Mutta ennen kuin innostun itseäni aina riemastuttavaan pään auontaan, päätän tämän märehdinnän täältä tähän.

- posted by Mirjami @ tiistai, marraskuu 04, 2003

 
Kunnon tilitys
Kulutin jälleen muutaman hetken lueskellen omia tekstejäni. Nyt en ollut lainkaan innostunut. Ei tämä ole mikään päiväkirja. Ei edes pahainen diary. Tämä tekstikokoelma ei kerro minun elämästäni. Tämä kertoo minun kuorestani.

Olen varmaankin pelkuri.

Haluaisin kertoa asioista, jotka ovat minun elämälleni merkityksellisiä. Olen kertomatta siksi, etten usko että asiat haluaisivat että kerron niistä ihmisille joita en tunne. Toisaalta en välttämättä edes halua kertoa, väärinymmärrystenkin pelossa. En tosin tiedä, ymmärränkö edes itse oikein. Ja voiko oikein lopulta ymmärtää. Silti haluan selvittää elämäni vaikeat ja iloiset kiemurat omin neuvoin, en ventovieraiden avustuksella.

Miksi sitten pidän blogia, nettipäiväkirjaa. En tiedä. En ole tiennyt koko aikana.

Ei minulla ole tälle kirjoittelulle mitään ideaa, sillä elämäni rönsyilee muutoinkin järjestäytymättömän järjestelmällisesti lujaa vauhtia kohti ei mitään. Suuntaakaan ei taida olla. Olen silti koittanut oppia ymmärtämään, etten suorita elämääni vaan elän sitä. Samalla olen koittanut selvittää mikä on tärkeää.

Nyt luulen, että minusta on tulossa joku, sillä en jaksa esittää eläväni vain kuoreni pintaa, johon mikään ei tartu. Tai sitten olen muuttumassa. Tai taantumassa. Miten vain.

En enää halua olla osa sitä tunteiden sekasortoa, joka vallitsee useimpien ikäisteni elämissä. Enkä jaksa jauhaa paskaa, sillä asioita joista pitäisi puhua on aivan liikaa. Asioita, joista juuri kukaan ei uskalla tai halua keskustella. Tai osaa.

Tämän sairaan pintaruletin pelaajat ovat usein itseni kaltaisia perusonnellisia ihmisiä, joiden elämissä vellovat valekriisit siksi, ettei elämän kuulemma pidä olla helppoa. Meistä joidenkin toleranssi ratkeaa muutaman tuopin jälkeen ja paska vyöryy ulos hillittömänä aggressiivisuutena, jonka taakse on piiloutunut se pieni ihminen, joka sisimmässään pelkää ympäröivää maailmaa. Joidenkin elämän löyhästi kokoon harsitun tukirakenteen luhistaa yksikin väärä sana. Ja ne toiset taas loukkaavat nopeasti ja lujaa, jotta ehtisivät ensin.

Olen nähnyt liian monta kertaa, kuinka ihmiset naivat pienet piirit ja jääkiekkojoukkueet läpi siksi, että vain silläkeinoin he kokevat olevansa ihmisinä arvokkaita. Olen seurannut vierestä, kuinka miehet kuuntelevat kiltisti kun heidän heikkoitsetuntoiset naisensa räkättävät mieheyden synnynnäistä idiotiaa ja puuttuvia ulkonäköjä pienessä nousujohteisessa suurten seurueiden keskellä. Olen kuullut useasti, kuinka naiset uskottelevat toisilleen haluavansa seksiä nymfomaanin lailla joka päivä, jotta he eivät menettäisi miestään, jonka uskovat olevan kanssaan vain haarovälinsä takia.

Minä olen kyllästynyt siihen, ettei ihmisiltä kysytä mitä heille kuuluu. Minä olen kyllästynyt kysymään, sillä vastaukseksi saan joko katsauksen työuraan, rakkauselämään, lapsiin, hoitosäätöihin tai opintojen etenemiseen. Harva kertoo mitä heille itselleen kuuluu, koska harva osaa ja uskaltaa kertoa. Ja vaikka joku kertoisikin, kukaan ei kuuntele.

Jos tämä on oikeaa elämää, voisin vaihtaa väärään.
- posted by Mirjami @ sunnuntai, marraskuu 02, 2003