Naiskansalaisen diary

End of Story

2004-02-29T23:34:00.000+01:00

Jaahas, parissa viikossa on tapahtunut yhtä jos toista, enkä oikein tahdo muistaa kirjoittaa tähän eepokseen tarinoita totuuksista.

Syynä ajanpuutteeseen on erityisesti ihq koira-vauvani, joka on vallannut sydämeni täydellisesti ja muuttanut päivieni ilon aiheet pissa-kakkalinjalle: olen hihkunut riemusta ja lähetellyt ystävilleni iloisia tekstareita joka kerran, kun kusilätäköt ovat virranneet sanomalehdelle ja kakkapötkylät tipahdellet lumisille poluille. Erityisen onnelliseksi tuhiseva karvavauvani tekee minut kuitenkin joka aamu, kun nostan tuon pienen palleron sänkyyni nuuskimaan uutta huomenta.

Sitä en sitten tiedä, johtiko pulleron saapuminen minut siihen pisteeseen, ettei pupsale jaksa enää kiinnostaa. Kuvioissa hän kaiketi on edelleen, ja vihdoin vapaana toisen naisen rasitteista, mutten oikein jaksa innostua.

Matkan varrella sattui jos jonkinlaista kommellusta, joiden myötä mielenkiintoni lopahti kaiketi lopullisesti. Blah. Että se siitä sitten.

Olin viime viikolla hiukan hämmentynyt tästä äkillisestä tunnemyrskyn tyyntymisestä, ja koitin kehitellä iltaisin kaipausta pupsan suloisiin käsivarsiin ja tuoksuun, mutta unihan siinä tuli ennen ikävää. Kun sitten näin pupsan ja tunsin etten tunne, olin ehkä hiukan surullinen.

Tosiasiassa petyin pupsaan ja surin yhden illan paskaa maailmaa ihan itsekseni, sen minkä suloiselta nappisilmältäni saatoin. Odotin nimittäin pupsalta jotakin, mitä en koskaan voi häneltä saada – siis liikaa.

Tajusin myös että osa odotuksistani oli absurdeja alitajuntani tuotteita, ja valitettavasti hiffasin myös, mistä nämä ajatukset olivat päähäni tulleet. Öyhh. Ei ole helppoa oppia tajuamaan, missä omien ajatuskuvioiden juuret oikein lepäävät. Ehkä kauhistuttavinta on huomata kuluttaneensa vuosikausia rajoittavien mietteiden kahlitsemana ilman että on koskaan tiedostanut sitä, miten oikeastaan ajattelee saati kyseenalaistanut näitä samoille urille juurtuneita mielenliikkeitä. Surullista on se, että joidenkin tällaisten asioiden äärelle pääsee vain toisen ihmisen avulla. Ja valitettavaa kyllä, minun kohdallani tämä ihminen oli pupsukka.

Kaikesta huolimatta pupsale on vieläkin hyväntahtoinen, suloisen söpö ja pöllöjä omituisuuksia täynnä oleva pakkaus, enkä oikein tiedä miten hänelle kertoisin, että intohimoisesta suhtautumisestani huolimatta tunteeni lipuivat sittenkin hänen satamansa ohitse.

Luulen kuitenkin, että Pupsun ilahduttavan tarmokkaan ja aidon asioiden selvittämisluonteen vuoksi me löydämme virteemme yhteisen sävelen, eikä minun tarvitse satuttaa, vaikka hän niin tekikin.

Sekalaista urputusta

2004-02-13T22:44:00.000+01:00

Juups juups, ihania ja ajatuksia herättäviä blogeja, eip voi muuta sanoo :) Ja Mitvitti haluaisi tulla kutsuttavan myös pupsaksi, hehhee :) Nimi variaatioineen on toki vapaa, siitä vain infoa vittiläisen paremmalle puoliskolle niin eiköhän homma siitä suttaannu.

Birdyn muistelema signature hymyilytti monta päivää:
”en lakkaa ikinä hämmästelemästä niitä, jotka sanovat tietävänsä mistä jumala pitää ja mistä jumala ei pidä. Eniten ihmettelen niitä, jotka tietävät tarkkaan, mitä jumala ei kerta kaikkiaan voi sietää ”.

Näinhän se homma menee. Jumalan silmissä kaikki ihmiset ovat tasa-arvoisia, mutta kiihkouskovien näkövinkkelistä kiihkikset itse ovat pakanoiden ja muiden uskontojen uskovaisten yläpuolella olevia parempia ihmisiä, ja voivat sieltä käsin siksi julistaa taivaan isän armoa ja sanaa kaikille syntisille ja kuolevaisille, joita he tosin itsekin ovat, mutta eivät toisaalta ole, koska ovat siis todellisia kiihkouskovaisia, ja... täh? Tell me more about kristinuskonto, ai loov it.

Haluttaisi kovasti känätä tosiuskiksien kanssa aiheesta, ja siinä samalla voisin vaihtaa pari sanaa myös ristiretkistä. Miksi niitä tehtiin, ja mikä sai kristijesuiitat luokittelemaan esimerkiksi metsäuskonnot pakanallisiksi ja nostamaan kristinuskonnon paremmaksi ja tuputtamaan sitä niin monille kansoille ympäri maailmaa? Ja oliks niinku pakko käännyttää meidät finlanderitkin aikoinaan kristinuskoon, minä olisin vallan hyvin voinut uskoa Tapio-metsänjumalaan ja muihin öttiäisiin. Fiilarit olisivat varmasti melkoiset, jos steriilin kirkon sijasta voisi kyykkiä jossakin puskassa palvomassa metsän menninkäistä ihan omalla tyylillä.

Ja miksi juuri se Jeesus oli aikanaan niin pop? Niitä oli kuulemma muutama muukin samanniminen jamppa silloin hengailemassa pitkin pyhiä mestoja. Kerran kuulin kirkon työntekijältä, joka piruuttaan tutki vähän muutakin kuin raamattua, ettei se Jeesus Kristus niin kiva kaveri ollutkaan: käytti kuulemma aika vittumaista kieltä ja vaikutti muutenkin melkoisen ilkeältä ja äkkiväärältä kaverilta. Taivahan isälle kiitos ettei minun ole koskaan tarvinnut sellaista kaveria palvoa tai kiittää.

Mutta uskokoon toki se joka tahtoo, en minä sitä tarkoita. Hiukan on vaan noita nuoruuden aikaisia angsteja edelleen takaraivossa, minun kun ei koskaan annettu olla ihan rauhassa uskomatta yhtään mihinkään. Niin! Että ymmärtäkää kuulkaa vaan minua, eikä yhtään pullikoida vastaan siellä.

Toinen juttu mitä en tajua varmasti koskaan, on pullamössösukupolveksi nimitteleminen. Siitä olen raivonnut pupsahuumassakin viimeiset pari viikkoa aina kun joku on erehtynyt kuuntelemaan. Joidenkin suurten ikäluokkien edustajien lempiharrastus kun tuntuu nykypäivänä olevan se, että meitä it-sukupolvia ja muita generation x:läisiä taukoamatta herjataan mihinkään tyytymättömiksi, itsekkäisiksi, liian hyvään tottuneiksi kultalusikka suussa syntyneiksi kakaroiksi.

Tänks vaan fossiilit, mutta tulkaa itse elämään tätä nykypäivän elämää, jossa työntekijöitä ei palkita vakituisilla työsuhteilla, akateemisen koulutuksen turvatakuilla, kultaisilla kädenpuristuksilla, mitaleilla ja jossa ihmiselon ongelmat kumpuavat niiltä rintamilta, joista te ette kykene edes keskustelemaan ilman että vedätte pullanmurut välittömästi väärään kurkkuun. Turhaan ei Rosa Meriläinen rummuta avointa keskustelua esimerkiksi huumepolitiikasta, ja olisihan siitä Natostakin ihan mukava hiukan jubata, koska meikäläisten ikäluokka sitä sotimaan joutuu jos te päättätte tämän maan siihen instanssiin liittää. Mutta ei, koto-Suomessa keskustelu junnaa Paavo Lipposen loukkaantumisasteessa ja huumeista ei voi edes kuiskata ilman että nimikoituu heti lasten leikkikentällä itseään piikittäväksi narkomaaniksi.

Surullinen tosiasia kuitenkin lienee se, ettei suuria ikäluokkia pystytä meidän elinaikanamme luultavasti syrjäyttämään. Vaikka heiltä vapautuisikin tuhatmäärin työpaikkoja, he äänestävät hamaan hautaan saakka omista eduistaan, jotka me joudumme heille kustantamaan. Ei paljo kyl hei huvita. Taidanpa häipyä ulkomaille.

Noh jooh. Pakolliset vitutusvirret on viserretty ja voin luikauttaa viimeiset säkeet kenestäpä muusta kuin... PUPSASTA! Jeah. En tiedä enää miksi pupsan ja minun välistä soittelu-syömis-nukkumis-räpylöimis-ikävöimis-yhdistelmää kutsuisin, mutta hiukan näyttää siltä, että ihan päin helvettiä asiat eivät kaiketi ole. Olen kuullut pupsasta jo niin monta kertaa, että olen seonnut pääni lisäksi myös laskuissa. Pupsaloidista olen kertonut kuitenkin jo sen verran, etten enää tiedä mitä lisäisin, paitsi sen että hän on iiiiiiiiiiiiihana! Jep jep. Mutta nyt lienee aika lopettaa, joten hyvät yöt ja ystävänpäivät itsekullekin sukupolvelle :)

Pupsapäivitys

2004-02-11T10:27:00.000+01:00

Pupsaloidi, edelleen ihana söpö suloinen eikä ollenkaan lihava, on pistänyt pääni niin sekaisin etten pysty kuin kehräämään kermaisen kosteita kitinöitä. Ikävöivän mouruamisen ohella olen lakannut syömästä, nukkumasta ja pänttäämästä, eikä tuo ajatuskaan luista ulkopupsaisiin asioihin kovin ketterästi. Ainoa mihin jotenkin vielä taivun, on päivittäinen parituntinen jopini, sekä nimen keksiminen pikku koirulleni, jonka saapumiseen lasken jo tunteja.

Mutta pupsuun: sekoiluni alkoi viime viikolla, kun hän soitti ja keskeytti aktiivisen unohdusprosessini. Olin jo täysin varautunut siihen, ettei pupsulasta kuulu enää ikinä koskaan milloinkaan, ja yhtäkkiä hän on oveni takana kertomassa hymyillen että on ajatellut minua jokaisena päivänä jona emme olleet nähneet.

Jokaisena päivänä. Ajatellut. Byääh.

Seuraavassa hetkessä hän oli kömpinyt viereeni yöksi, ja sain tuhista lämpimässä kainalossa epäuskon valtaamana kokonaisen yön. Olin tosin varma, että onneni on hetken kuluttua särkyvää illuusiota, minkä vuoksi nukuin noin kaksi minuuttia, muun ajan kulutin tehokkaaseen pupsan räpylöintiin. Toisena yönä sydämeni hakkasi jo hieman rennompaa biittiä, mutta en siitäkään huolimatta käsittänyt että hän oli vieläkin siinä, ja ne samat ihanat käsivarret olivat jo toistamiseen kietoutuneet ympärilleni.

Voi pupsukka minkä olet minulle tehnyt.

Auvoisia pupsun tuoksuisia päiviä varjostaa silti vieläkin se toinen nainen, jonka suhteen pupsa ei käsittääkseni ole tehnyt ratkaisuja, ja jonka vuoksi hänen omatuntonsa rassasi ainakin vielä jokunen viikko sitten ruusunpunaisia hetkiämme. Minä en aio avittaa, vaivata aivojani, patistaa saati ohjeistaa, pupsu itse tehköön ratkaisunsa. Oloni on vallan hyvä näin, enkä jumalattomista tunnekuohuistani huolimatta tunne kaipaavani kovin sitouttavia toimenpiteitä.

Kaikille ei hedonistinen ratkaisumme koomista kyllä kuitenkaan sovi. Minun ystäväpiiristäni on löytynyt muutama moraalinvartija, jotka tämän tapauksen myötä yhtäkkiä astuivat ulos kaapista ja ryhtyivät virittelemään pyhimyskehää kutrieni päälle. Pitäisi kuulemma heivata pupsu helvettiin, olla moraalinen ja puhtaalla omatunnolla varustettu siskosolidaarisuutta kunnioittava elelijä. Katkaista välit joko kokonaan, tai ainakin jäähdytellä siihen asti, kunnes pupsa on tehnyt lopullisen päätöksen.

Moralistien tarmokkaista puhdistusyrityksistä huolimatta en taida totella, sillä ei oikein huvita. Elämäni kun ei ole oikeudenkäyntiä, päätösten odottelua, suoraviivaista putkea saati puhtaan valkeaa täydellisyyttä. Ihmettelen silti sitä paatosta ja vakavuutta, jolla nämä pyhimyksiksi muuntautuneet henkilöt asiaansa paneutuvat: tavallisesti kun tykeillä kannattaisi ampua hiukan suurempia kohteita, kuin hyttysen kokoisia suhdesäätöjä.

Mutta kukin taaplaa tyylillään, ja minä jatkan pomppimista vaaleanpunaisessa pilvitaivaassa niin kauan kuin iloa riittää. En taaskaan tiedä milloin kuulen pupsasta seuraavan kerran, vai kuulenko koskaan, mutta sisuksiani lämmittää jostakin syystä rauhallinen varmuus, johon kuka ties miksi luotan.

Pupsale, osa 2

2004-02-03T22:11:00.000+01:00

Kaikki miehet eivät ole ajattelemattomia, vaikka osa heistä ei viitsi auttaa auton työntämisessä pois lumihangesta. Kolmiodraamaheppulini tallusti nimittäin eilen kotioveni taakse selvittämään komediaksi muuttuneen tragediamme uusia käänteitä, ja sai kyyneleet silmiini vilpittömällä rehellisyydellään.

Tavallisesti tilanteissa, joissa joku jannu on tahtomattaan tai tahallaan satuttanut minua, olen tottunut siihen, ettei asioista puhuta eikä missään nimessä anneta selityksiä puhelimessa, viesteissä saati kasvokkain. Tätä ilmiötä voi kutsua nimellä selkärangattomuus, mutta vakiintuneempi termi lienee nykyaika ja trendikkyys. Tai yhteiskunnan huonovointisuus. Pahoja asioita on paree juosta pakoon, koska pahoista asioista tulee paha mieli, joka ei ole sallittua, sillä kaiken aikaa pitää olla iloinen, menevä ja hyvinvoiva.

Kultsipupsakkeeni on sen sijaan toista maata, kuten olen jo aiemmin täällä todennut. Niin hauska, hiukan ylidramaattinen ja sydämellisen suurisilmäinen mies, josta en voi olla pitämättä. Siksipä nyt mietinkin, että mihin helvettiin tungen nämä rinnasta pursuavat tunteet, jotka pistävät minut vetistelemään jo Anna Erikssonin ja telvisgaalankin tahdissa, vaikka Hanna Pakarinen lauloikin jälleen niin epävireisesti että korvat kirkuivat kauhusta.

En tiedä mikä tilanne minun ja pupsun välillä eilisen dramatiikan jälkeen tarkalleen ottaen on, mutta minä olisin ollut valmis revittämään ja satuttamaan itseäni vielä runsaasti lisää. Helvetin pöllöä, mutta minkäs teen kun en vieläkään osaa suojella ja ajatella itse itseäni, olenhan edelleen vahva ja kaikenkestävä tytönkimpale.

Pupsale osoittautui terveemmäksi tapaukseksi: hän ei kuulemma kestä sitä että aiheuttaa minulle niinkin pahaa mieltä kuin mitä jo nyt on tehnyt. Niinpä niin, ja näinhän siinä pitikin käydä. Ihme kyllä, en ole ollenkaan toivoton ja normaalin pessimistinen saati sydänsuruinen, sillä pupsu haluaisi kaikesta huolimatta vielä nähdä. Mahdoton yhtälö. Ensin pitäisi irrottaa se toinen roikkuasennon ottanut leidi pois näyttämöltä. Huohh.

Mutta kuka välittäisi pupsaleesta, joka mielestäni ansaitsee parempaa kuin sen mitä hänellä nyt on. Eli siis minut. Tai mahdollisesti jonkun muun. Mutta mielellään kuitenkin minut. En tiedä milloin tarina jatkuu vai loppuiko se jo, mutta toivon parasta. En millään tahtoisi luopua hänestä, sillä olen aivan hukassa ylitsepursuavien tunteitteni kanssa, joista jokainen tuo päähäni uusia ideoita siitä, miten minä voisin tehdä tämän miehen onnelliseksi. Näiden tunnekuohujen vuoksi olen ajoittain järkyttävän iloinen ja seuraavassa hetkessä niin hirvittävän ikävissäni etten tahdo pystyä olemaan mitenkään päin yhtään missään.

Mutta vaikeapa minun on mitään mihinkään enää sanoa, sillä kaikki se mitä minä toivon on jo kerrottu. Ja jos pupsu päättää toisin, en voi asialle mitään. Ratkaisevaa päätöstä odotellessa keskittynen vain yhteen poikaan, kohta kotiini tallustavaan pienen pieneen ja pontevaan koiravauvaan, joka varmasti välittää, eikä satuta, saati hanki muita naisia.

Kultsipupsale

2004-02-01T15:20:00.000+01:00

Jaahas jaahas.
Elossa ollaan ja saman levyn vingutus jatkuu tuttuun tahtiin. Töitä piisaa ja gradun vääntäminen on jo jossakin kuosissa. Olen myös ehtinyt järjestää itselleni vuoden ensimmäiset sydänsurut, joten lienee aika päivittää kuivahtamaan päässyt nettipäiväkirjani.

Miesasiat ovat aina mielenkiintoisia, eikä niissä ole tavallisesti järjen hiventäkään, joten kirjoitan tällä kertaa niistä. Tässä jokin aika sitten ajattelin vielä, etten jaksa kehittää mitään tunteenpurkauksia kolmijalkaisten suuntaan, koska olen edelleen väsynyt ja aika ajoin hyvinkin raihnaisessa kunnossa. Ajattelin uljaasti keskittyä ihan vain itseeni ja olla itsekkäästi itsekäs. Rentoutua ja toipua.

No, lepään ja toivun varmasti edelleen, mutta jotta homma ei kävisi turhan rauhalliseksi, tartuin kiinni syöttiin ja olen nyt keskellä rikkinäistä parisuhdetta. En tiedä mitä helvettiä tuossa kolmiodraamassa teen, mutta ajattelin kerrankin antaa tunteiden viedä ja katsoa mitä tapahtuu. Eikä kovin hyvältä näytä.

Olen tapaillut tätä puolivarattua miestä vain hetken, mutta jo nyt olen melko hullaantunut häneen. En tiedä miksi, hän kun sijoittuu statuksellaan, ulkonäöllään ja työhistoriallaan nyky-yhteiskuntamme ihmisarvoasteikossa lähelle nollaa, eikä näiden arvottomien ihmisraunioiden pitäisi kaiken järjen ja teorioiden mukaan kiinnostaa yhtään ketään.

CV:n ulkopuolisessa elämässä tämä heppu on kuitenkin aivan loistava: empaattinen, hellä, minut huomioon ottava, lämmin ja herkkä söpöliini. Siis kertakaikkiaan ihastuttavan ihana ihminen.

Se pikku vika puutteellisen ansioluettelon lisäksi on sitten tämä toinen nainen, jonka mielelläni eliminoisin ulos tellukselta. Valitettavasti en voine tehdä sitä, sillä tämä tämänkertainen kultsipupsani ei toivo minun puuttuvan asiaan, mikä lienee minun kannaltani varsin terveellinen ratkaisu.

En silti vielä ajatellut hipsiä takavasemmalle, vaan odottaa mitä pupujussini tekee asian eteen. Jääkö hän kituuttamaan huonoon suhteeseen vai siirtyykö minun suojaisten siipieni alle. Vai jättääkö kenties meidät molemmat.

Tilanne on sikäli mielenkiintoinen, etten ole koskaan ollut tilanteessa jossa pitäisi tapella jostakin miehestä. Siksi käytännön toimintatavat tällaisessa ongelmavyyhdessä ovat minulla hieman hakusessa. Luulen silti, että olisi helvetin mukavaa motata tätä toista daamia ja sähistä ja sylkeä, että minä haluan tämän miehen, painu sinä siitä huits helvettiin ja napata episodin jälkeen kilttiä ja saamatonta kultsipuppelia kädestä kiinni ja vetää hänet turvaan minun luokseni.

Toisaalta päässäni ruksuttavat kaikki kliseet siitä, että jos pupukultani tekee nyt näin tälle toiselle leidille, hän voi tehdä vastaavalla tavalla jatkossa myös minulle. Ja minähän se sitten kai kuitenkin olen, jota tässäkin pelissä lopulta sattuu, sillä pupsaleeni tuntuu olevan kovin epävarma siitä, haluaako hän kuitenkin jatkaa tämän toisen naisen tapaamista.

Jos siis edelleen olisin aina järkevä, fiksu, trendikäs, hyväntuoksuinen, rehellinen, avoin, iloinen, pirteä, omillani toimeentuleva moraalinen pyhimys, heivaisin itseni kauas tästä miehestä. Valitettavasti olen kuitenkin vain heikko ihminen, joka on onnettomasti ihastunut ja kohta ruikuttaa särkynyttä sydäntään. Että eipä voi mitään. Tällaista taitaa elämä aina välillä olla :)

Rambo

2004-01-18T14:32:00.000+01:00

Viimeiset pari viikkoa olen etsinyt töitä. Töitä töitä töitä. Ihmisen pitäisi oppia sietämään epävarmuutta, jonka alalajeja ovat muun muassa ihmissuhde-epävarmuus ja taloudellinen epävarmuus. Toiset saavat paskahalvauksen jos vierellä ei koko ajan kyki toinen ihminen, minä taas leviän pitkin seiniä, jos rahahana katoaa näkökentältä. Huomenna aloitan työt uudessa paikassa. Mukavaa ja helppoa hommaa yrityksessä, johon olen turvautunut hädän hetkellä ennenkin.

Hädän hetki on minulle työn puuttuessa suuri, joten otin tämän vakanssin heti kun sitä minulle tarjottiin. En voinut odottaa, kuuluuko muista paikoista mitään, ja niin kävi, että huomenna on haastattelu työhön, josta olisi minun suurenmoiselle uralleni enemmän hyötyä kuin tästä, jonka nyt otin.

Hyöty, hyöty, hyöty. Jos päässäni soisi edes joskus jokin muu sana kuin tuo.

Tässä sivussa olen potkinut graduni käyntiin. Parissa viikossa tekstiä on siunaantunut kymmenen sivua. Hetki sitten ajattelin, että kulutan työhöni koko tämän vuoden, nyt piiskaan itseäni puoleen vuoteen. Vielä viime vuonna mietin, että teen lopputyötäni rauhassa, kypsyttelen ajatuksiani ja lepään tovin, sillä olen niin kovin väsynyt. Mutta en minä voi. Enkä saa. Vieläkään.

Viime viikolla sitten taas pamahti. Psyykeeseeni on ilmeisesti rantautunut paniikkinappi, joka painautuu pohjaan silloin, kun minä en muista itseäni. Se vilkkuu punaista, kun pääni muokkaa aikataulua, jossa minä, koneistettu rambo, teen graduani, käyn töiden lisäksi muutamalla luennolla, trimmaan aina epätäydellistä kroppaani neljä-viisi kertaa viikossa ja suoritan tuntitolkulla ystävyys- ja miessuhteitani. On luojan lykky, etten tämän kaiken päälle vielä seurustele. Siitähän se riemu repeäisi, jos pitäisi suorittaa parisuhdetta.

Olen ollut tästä panikoinnista hieman hämilläni. Olen vieläkin ulkokuoreni mukaan vahva suorittava koneisto, jolle heikkouden tunteet ovat vieraita. En kykene ymmärtämään, että leviän seinille tuon tuosta ja itkeskelen ahdistuneita kyyneliä ilman minkäänlaista näkyvää syytä. Eihän kukaan ole kuollut. Eihän mitään ole oikeasti tapahtunut.

Paniikin iskiessä alkaa ensimmäisenä hurjasti pelottaa. Seuraavaksi lämpiminä loistaneet valot muuttuvat kylmiksi ja turvattomiksi. Sitten tuntuu etteivät keuhkot toimi, ja olo on kuin vedestä pinnalle nostetulla kalalla, joka haukkoo henkeään peläten pahinta. Ja sitten onkin jo pakko soittaa puhelimella, ja joku joka ymmärtää on saatava kiinni heti, heti, heti. Ja kun se joku vastaa, ei pysty sanomaan sanakaan niiltä kuumilta helpotuksen kyyneliltä jotka purskahtavat silmistä vuolaana virtana poskille.

En oikeastaan pelkää tuota tunnetta, tai kohtausta, sillä sen saapumiselle on aina syy, jonka haluan tietää. Jälkeenpäin olo on iloinen ja kevyt, vaikkakin epävarma. Kun psyykeeni aika ajoin pakottaa minut pyytämään apua, myöntämään etten pärjää yksin, tunnen oloni merkillisen onnelliseksi. Tunnetta kestää jokusen päivän, ehkä jopa viikon ja silloin kaikki on valoisaa, iloista ja onnellista.

Sitten ajatukseni, jotka tiedostamisesta huolimatta muuttuvat hyvin hitaasti, saavat minut taas keskelle tilaa, jota nyt vasta olen oppinut nimittämään ahdistukseksi.

En halua lääkkeitä, sillä haluan oppia ymmärtämään itseäni. En halua turruttaa itseäni nyt, kun se mitä todella olen, on vihdoin murtautumassa esiin. Siitä minä haluan puhua ja ehkä menenkin, vaikka hiukan vielä kummastuttaa, miten erilainen minä olen kuin mitä olen luullut.

2003

2004-01-01T19:13:00.000+01:00

Luin äsken, että blogia pitäisi päivittää joka päivä, jotta se olisi blogi. Sitten pitäisi olla linkkejä sinne sun tänne, jotta blogi voisi ansiokkaasti olla nimensä veroinen messevä pläjäys. Blaa blaa blaa.

Jos koittaisin heittää tänne joka päivä jotain settiä, meininki olisi himmeän kalsaa eikä yhtään sikkekivaa saati ihqua, ja kaiken lisäksi saattaisin stressaantua moisesta väsäämisestä niin, että harkitsisin femmojen nurkkaan heittoa.

Joten se siitä sitten.

Vuosi vaihtui jälleen kerran skumpan ja siitä johtuneen kännin seurassa, ja tämän jokavuotisen tapahtumasarjan vuoksi myös minä vanhenen tänä vuonna jälleen vuodella. Ajatus yli neljännesvuosisadan iästä hirvittää ja panikoittaa, siksi ajattelin opetella puhumaan kuin nuoret ja tulla jälleen cooliksi chiksiksi.

Koska cooli chiksi diggaa polkkaamisesta, mutta toisaalta myös chillaamisesta sekä lööbimisestä, joudun hiukan laajentamaan harrastuksiani, mutta ei se mitään, nythän minulla on aikaa kun ei ole duunia, ja opiskelutkin koostuvat pääasiassa gradumatskuihin luoduista hajamielisistä silmäyksistä.

Mennyt vuosi oli varsin raskas, mutta silti iloinen, sekä ennen kaikkea loppuvaiheessaan elämää opettava. Setti numero 2003 alkoi muutolla uuteen kämppään. Samoihin aikoihin aloitin edesmenneessä työpaikassani himmeän väännön. Luukkuni vuokra on tulotasooni nähden himuisen korkea, joten joka kolmen kuukauden jälkeen katkolla ollut työsopparini ei taannut minulle missään vaiheessa letkeitä yöunia.

Keväällä sain heitettyä rennosti kasaan hyvän miksin erilaisia opintoja, jotka syksyllä vedin pois valmiina kandin papereina. Oleilin ulkomailla muutaman kesäisen viikon, ja ryhdyin palattuani kaihomaan uutta visiittiä.

Ihmissuhderintamalla ei tapahtunut oleellista muutosta. Duunailin muutaman jannun kanssa, ja kehitin fiilarit mustatukkaiseen, tummasimmuiseen ja helvetin hyväpebaiseen jäpiin, jonka kanssa oleskelusta ei kuitenkaan saanut fiksattua mitään viikkoa vakavampaa juttua. Jälleen yhden onnettomasti päättyneen parisuhdetragedian jälkeen vedin rundia kahdeksan heebon kaveriporukassa, joista neljän kanssa olin valmis sitoutumaan ja asettumaan aloilleni. Valitettavasti sain tyypata heistä ainoastaan kahta, toisen kanssa tosin jatkoimme koeajoja messevät kaksi kuukautta. Syksymmällä testasin sekä ”ei seksiä ennen rakkautta”-suhteen sekä ”ei rakkautta ennen seksiä”-suhteen, joista molemmista jäi käteen ja ehkä jalkoväliinkin hyvä fiilis.

Aivan loppuvuodesta aloin vetää urakalla herneitä nenääni sekä hinaamaan jokapäiväisissä asioissa. Neljäs määräaikainen kolmikuukautinen työsoppari sai syysmasennuksen muuttumaan ahdistukseksi, jota ei suinkaan helpottanut tieto siitä että pöhinän ja nippeleiden vetäjät, sekä muut työkseen pössyttelijät olivat astuneet hiukan liian lähelle lähipiiriäni.

Joulun alla ahdistus alkoi olla kontrolloimattomatonta ja Jeesuslapsen juhlaviikolla sain elämäni ensimmäiset paniikkiromahduspelkotila-kohtaukset, joista letkeä chillaus oli varsin kaukana. Huusin, karjuin ja etenkin itkin läpi pyhäpäivien hiljaisuuden ja romahtelin ristiin rastiin pitkin sohjoista maalaismaisemaa, ja tunsin niin pohjatonta surua ja pahaa oloa, etten ensimmäistä kertaa elämässäni pystynyt kyseenalaistamaan ja mitätöimään tuota ihmiselle äärimmäisen tärkeää tunnetilaa. Ja jokaisen iivari-kohtauksen jälkeen olin surullisen iloinen ja hetki hetkeltä jollakin tapaa vapaantuneempi: tuntui että vihdoin olen antanut itsellenikin oikeuden olla heikko ihminen.

Ja vuoden viimeisimpänä, vaan ei vähäisimpänä mainitsemisen arvoisena tekeleenä syntyi tämäkin vääräoppinen blogi, joka hakee päämääräänsä ja punaista lankaansa niitä tuskin koskaan löytämättä.

Hyvää ja onnellista alkanutta vuotta kaikille, jotka näitä himmeitä riimejä lukevat, ja kiitos kaikista niistä meileistä, joita olette minulle lähettäneet. On mukava tietää, että teitä on olemassa.

Viimeinen päivä

2003-12-18T17:21:00.000+01:00

Kömmin aamulla ylös sängystä silmät turvonneina, ja peiliin tuijottaessani mietin, miksi helvetissä enää vaivautua. Kävelin muutaman ympyrän pitkin kämppääni ja päätin, että tämä päivä on viimeinen.

Töissä lukittauduin huoneeseeni ja laittelin tavaroita kasaan. Poltin rompuille töitäni, ja tulostelin meilejä. Vähän väliä istuin tippa linssissä ja nenäliina kourassa tuijottamassa tietokoneen ruutua. En vieläkään oikein voi käsittää tapahtunutta.

Purin huuliani, kun astuin huoneestani ulos viedäkseni läheisimmälle työtoverilleni hänelle kuuluvia tavaroita. Hän ei vielä tiennyt tapahtuneesta, enkä minä edes pystynyt katsomaan häntä silmiin, kun kerroin että olen lähdössä.

Kovin vaikealta tuntui myös kuunnella, kuinka hän pyysi anteeksi koko yrityksen puolesta ja kiitti minua sen hyväksi tekemästäni työstä. Ja oli niin vilpittömästi pahoillaan saamastani kohtelusta, että olin ratketa siihen paikkaan. Ei hänen olisi tarvinnut minulta anteeksi pyydellä ja mieltään pahoittaa. Henkilöstöpoliittisista asioista vastaavat kai tämänkin yrityksen johtajat, joita minä en aio enää tavata.

Työkaverini kohtaamisen jälkeen ajattelin laittaa firmamme tiedotuspolitiikkaa noudatellen meilin kaikille niille, joiden kanssa olen jossakin vaiheessa työskennellyt. Kirjoitin sähköpostin valmiiksi ja kasasin tavarani lähtökuntoon. Ajattelin viestin postittamisen jälkeen paeta paikalta heti, mutta en ihan ehtinyt.

Huoneeseeni asteli toinen työkaverini, varsin raivostunut sellainen, ja hän haukkui putiikkimme lähelle alimpaa helvettiä. Minä en kyennyt kuin myötäilemään, sillä tallustan nyt niin heikoilla jäillä etten jaksa edes vihata. Olen silti kovin kiitollinen saamastani sympatiasta, ja haluan uskoa, että yrityksemme johto arvostaa jatkossa näitä ihmisiä paremmin kuin minua. Toivoisin niin kovasti, että korkeimmalla korokkeella ymmärrettäisiin, että henkilöstö todella on organisaation tärkein voimavara, eikä vain johtamisoppaissa esiintyvä puhkikulunut lause.

Huomenna ovat meidän yrityksemme joulujuhlat. Minua ei siellä ole. Minulla ei ole mitään juhlimisen aihetta.

Valkeaa joulua

2003-12-17T19:59:00.000+01:00

Aamuinen ammatinvalintapsykologin kanssa käyty keskustelu huojensi ja helpotti. Sain puhua puolitoista tuntia, ja pulputuksellani olisin täyttänyt vielä toisen mokoman lisää. Erittäin mukava ammatti-ihminen ei kertaakaan johdatellut puheenporinaani suuntaan, jossa olisin joutunut miettimään ammatillisia haaveitani.

Olo oli työkkäristä poistuessani rentoutunut ja vapautunut: tieto siitä, että saan keskustella tämän ihmisen kanssa omasta tulevaisuudestani jatkossakin tuntui auttavan. Leppoisaa oloa ei heti himmentänyt sekään meili, joka koneelleni oli terapoinnin aikana saapunut: ”Varmistamme että työsuhteesi päättyy 31.12. Jatkossa voimme mahdollisesti tarjota satunnaisia keikkoja. Tehtävät ja palkkaus sovitaan tapauskohtaisesti.”

Luin viestin noin viisi kertaa alusta loppuun ja lopusta alkuun, enkä silti ymmärtänyt, miksi puhelimen käytöstä on tullut näin vaikeaa. On turha syyttää teinejä kasvottomista tekstiviesteistä, jos ei itse uskalleta edes puhua puhelimessa ulosheivattavan ja siksi melko surkeassa henkisessä tilassa lilluvan työntekijän kanssa. Tiedän toki, että minut on melko vaikea nyt kohdata, mutta johtajienkin tehtäviin kuuluu käsittääkseni hoitaa myös muita kuin mukavia asioita.

Hetken ajan ajattelin ryhtyä riekkumaan. Mietin, josko itse soittaisin johtoportaamme parralle, ja kysyisin muutamia tarkennuksia asiaan. Tenttaisin hieman, vääntäisin ja kääntäisin läpikotaisin tuntemiani tessipykäliä ja kysyisin, miksi hän ei itse alunperin ilmoittanut minulle minun työsuhdettani koskevasta asiasta, vaan delegoi homman työkaverilleni, jolle asian suorittaminen oli varsin vaikea operaatio.

Muutaman minuutin asiaa maisteltuani väsähdin. Miksi taistella tuulimyllyjä vastaan. Eivät ne ole ennenkään kääntyneet. Uuvahtaneeksi protestoinniksi hiippailin pois työpaikaltani huomattavan aikaisin, ja ajattelin toistaa samaa käyttäytymismallia jatkossakin. Tuskinpa puhelimeni tämän köykäisen kapinoinnin vuoksi soimaan pärähtää.

Töistä lähdettyäni marssin suloisessa lumisateessa ja sitä seuranneessa loskakelissä pitkin kauppoja ja nuuhkin joulua.

Josko edes siitä tulisi valkoinen.

Kiitos ja näkemiin

2003-12-16T20:42:00.000+01:00

Niin siinä sitten käy, että työt loppuvat. Olo on kuin hyväksikäytetyllä heittopussilla. Olin valmistautunut ja kypsytellyt asiaa, ja miettinyt mitä sitten tapahtuu. Ja silti kun se sanotaan ääneen, tuntuu aivan saatanan pahalta.

En tiedä kuinka ihmeessä kykenen raahautumaan viimeisiksi päiviksi sorvin ääreen.

Monet parhaimmista työkavereistani vääntelevät vaivaantuneina käsiään ja yrittävät vielä vaikuttaa jotenkin asiaan. Muutama heistä koluaa verkostojaan siltä varalta, että jotakin löytyisi. Minä seuraan näitä operaatioita kyynel silmässä, sillä en todella tiennyt, että minun lähtemiseni vaikuttaisi heihin näin.

En tiedä mistä saan voimia taas aloittaa alusta. Olen tiennyt kaiken aikaa, että tähän työhön en jää – silti joukosta pois potkiminen tuntuu käsittämättömän tuskalliselta ja epäreilulta. Minun tehtäviäni hoitavat tästä eteenpäin oman päätyönsä ohessa he, jotka olen näihin tehtäviin kouluttanut. Minut heivataan helvettiin: pois toimintatapojen muutosta vaatimasta ja palkanmaksukäyriä korottamasta. Ja korvataan myöhemmin jollakulla, koska kukaan ei ole korvaamaton.

Poislähtemiseni olisi ollut arvokasta, jos olisin voinut lähteä itse. Nyt olen vain miinusmerkki vuotuisissa taselaskelmissa, ja niin arvoton, että työni voidaan päättää viimetingassa annetulla epäsuoralla ilmoituksella.

Voi olla, että ammatinvalintapsykologi kuulee huomenna vain itkuani, sillä en millään jaksa uskoa, että minulla riittää nyt voimia miettiä itselleni uutta ammattia.

En tiedä kuinka kauan rahani riittävät, enkä koska saan uutta työtä. En tiedä koska kykenen jälleen uskomaan, että se mitä teen on arvokasta, ja että sillä on jokin merkitys. En tiedä milloin jaksan taas ryhtyä kirjoittamaan hakemuksia, joista välittyy usko omaan itseen ja siihen mitä osaan. En tiedä milloin olen palautunut niin, että haluan kysellä tuttaviltani, mistä voisi hakea työtä. Enkä todellakaan tiedä, koska jaksan taas ajatella, että todella osaan jotakin sellaista, josta voin vaatia normaalia palkkaa.

Olisin vain niin kovasti toivonut - vaikka olenkin nuori, ja ilmiselvästi vielä urani alussa oleva työntekijäraakile - että minulle olisi toivotettu joulua hiukan mukavammin kuin näin.

Sekalaista volinaa

2003-12-11T15:56:00.000+01:00

En jaksa nalkuttaa probleemoistani, jotka siis lyhyesti valittaen olivat: ei oo miestä, ei oo ammattihaavetta, ei oo rahaa eikä kohta duunia, joten siirryn vaihteeksi seesteisimmille areenoille.

Ensin positiivisia asioita: sain postissa valtavat määrät gradumateriaalia jenkeistä. Olen meilannut asiastani innostuneen arkistonhoitajan kanssa muutaman kerran viimeisen kuukauden aikana, ja nyt hän oli etsinyt sekä tarvitsemani lehtileikkeet, että kasan muitakin aiheeseen liittyviä artikkeleita, ja lähettänyt kaikki minulle. Aika hienoa.

Hehkutin saamisiani graduohjaajalleni, jonka vaihteeksi tapasin. Hänen kanssaan olen nimittäin meilannut useita viikkoja ilman että olen saanut yhtäkään vastausta, saati minkään sortin materiaaleja. Eipä sillä, ei työssäni mitään esittämisen arvoista edistystä ole tapahtunutkaan, mutta olisihan sellainen so called tuki ihan kivaa.

Toinen iloinen juttu on niinkin pieni kuin uimahalli, jossa pärskin eilen muutaman tunnin. Pitkästä aikaa ainakipeä selkäni hymyili koko loppuillan, ja tänäänkin vihlonta on ollut totuttua vaimeampaa. Aloitin hiljattain myös vuoden tauon jälkeen avantouinnin, joka sekin lievittää niskaani ilmeisesti iäisiksi ajoiksi jämähtänyttä lihastulehdusta. Ainoa vaan, että talvipulikointi noin muuten on ihan perkeleen kamalaa: etenkin se meneminen hyisen kylmään jääkimpaleita helisevään aukkoon on masokismin huipentuma.

Kolmas kirkas asia on kirkasvalolamppu, joka saa minut unohtamaan kaamosmasennukseni ainakin niitten minuuttien ajaksi, kun valo syöksyy silmiini. Päätin tosin tässä eräänä synkän myrskyisenä iltana, että ensi marraskuussa lennän jonnekin, missä paistaa aurinko, jotta aivoni ymmärtävät, ettei viiden kuukauden pimeys tarkoita sitä, että ilo on lopullisesti kadonnut maailmasta.

Neljäs asia ei ole enää mukava. En vieläkään ole saanut koiraa. Pitää taas odottaa muutama kuukausi. Vähintään.

Ja sitten niihin hyvin surullisiin asioihin, sillä mitä siitäkin tulisi, jos koko tämänkertainen vuodatukseni olisi pelkkää plusmerkkiä. Ei mitään.

Pitäisi nimittäin taas lopettaa yksi ”ystävyyssuhde”. En ymmärrä, miksi tätä tapahtuu muutamien vuosien välein. Tai ymmärrän. Käyttiksessäni falskaa jokin portti, jonka kautta tunkeutujat pääsevät sotkemaan emolevyni toimintajärjestelmän. Vähän väliä pitää hankkiutua eroon ihmissuhteista, joiden anti itselle on joko paska fiilis tai vara-äidin rooli.

Tällä kertaa olen yhdistetty keinoemo, viina- ja tupakka-automaatti sekä kaatopaikka, jonne kannetusta jätteestä ei saisi hiiskua ulkopuolisille. Mutta koska jopa minä olen liian hauras kestämään sen luokan paskaa, jota tällä kertaa ylleni heitellään, kerroin asiasta ihan oikealle ystävälleni, joka samasta syystä kertoi asiasta toiselle ystävälleen. Hehhee. Enpä ainakaan enää ole yksin miettimässä, mitä tehdä asioille, joihin pitäisi puuttua jonkun muunkin kuin tavallisen toimistotyöläisen.

Koska olen useampaan otteeseen ollut varaemo, mutta sysännyt tämän tajuttuani poikaseni pikimiten takaisin kylmään maailmaan, olen tullut sen verran kyyniseksi, etten jaksa enää auttaa oikeastaan ketään moniongelmaista ”ystävää”. Apuni kun ei ensinnäkään auta, sillä tukikeppinä pitäisi tavallisimmin pönöttää vuorokauden jokaisena minuuttina, jotta toinen oppisi askeltamaan omilla koivillaan, ja toiseksi, mikä helvetti minä olen ketään opettamaan, kun omia asioitanikaan en osaa sössiä järjestykseen. Ja silti nämä elämissään eksyneet edelleen tarraavat minuun, vaikka en ole enää vuosiin antanut yhtäkään ohjetta siitä, kuinka asiat pitäisi minun mielestäni järjestää. Olen vain kuunnellut, mutta sekin taitaa olla liikaa.

Tasa-arvoiseen ystävyyssuhteeseen, joka on lähestulkoon yhtä vaikea hankkia kuin tasa-arvoinen parisuhde, kuuluu samalla aaltopituudella majailu ja asioiden molemminpuolinen ruikutus- hehkutus- ja keskustelumahdollisuus. Koska minulla on onni nauttia muutaman tällaisen ystävän seurasta, en jaksa, eivätkä nämä ystävänikään jaksa ymmärtää, miksi minun silti pitää myös olla harmaavarpusten turvallinen lintupönttö, jolta saa, mutta jolle ei tarvitse antaa.

Suorituskoneisto

2003-12-09T12:43:00.000+01:00

Olen yrittänyt helpottaa ammatinvalintapsykologin urakkaa, ja miettiä jälleen, mikä minusta tulee isona. Viime viikolla päätin, että pyrin teatterikorkeakouluun. Lauantaina ilmoittauduin parille markkinoinnin kurssille. Eilen ryhdyin kuvataiteilijaksi.

Kaikki ammattivaihtoehdot tuntuivat mielekkäiltä, ja olin valmis tekemään töitä kunkin tavoitteen saavuttamiseksi. Kunnes tulin toisiin aatoksiin.

Ensimmäiseksi luovuin teatterikorkeasta. Näyttelijäthän ovat - kuten tiedämme - narsisteja, enkä minä ihaile itseäni kuin muutaman kerran vuodessa. Silloinkaan tuskin aidosti. Lisäksi minulta puuttuu tarvittava arroganssi. Enkä ole karismaattinen. Että se siitä sitten.

Vollotin hetken. Sitten päätin ryhtyä markkinanaiseksi. Koska koko planeettamme on kaupallistunut, ja on vain ajan kysymys, koska kapitalismin lonkerot työntyvät viattomiinkin kolkkiin, olisi kai aika kääntää takki nyt ja hypätä rahan pyörää pyörittävien puolelle. Elämä porvarina olisi varmasti helpompaa kuin seisominen niissä joukoissa, jotka vielä jaksavat vastustaa talousajattelun tunkeutumista ihmiselämän jokaiselle sektorille.

Jos olisin markkinanainen, voisin ensinnäkin ansaita himmeät hillot ja törsätä jokaisen sentin oman takamukseni täytteeksi. Toiseksi voisin suunnitella naisia alistavia katumainoksia ja ansaita lisää massia, kun tasa-arvoa kaakattavat ämmälaumat nostavat mainoksistani hirvittävän älämölön. Ja kolmanneksi voisin ajatella hyvällä omallatunnolla, että Intia ja Kiina -ilmiöt ovat ainoastaan organisaatioiden kasvun ja kehityksen takaamiseksi tehtyjä ulkoistamisratkaisuja.

Toisaalta voisin myös soluttautua markkinapamppujen sisäpiireihin, imeä jokaisen tiedonhipun ja selvittää, kuinka kaupallinen sortokoneisto todella toimii. Ja kun olisin piireissä, voisin vuotaa taloustosikkojen asiakirjat ja paperilaput sekä iltapäivälehdille, että markkinavoimien levittäytymistä vastustaville ryhmittymille.

Markkinanaisen urakuvat silmissäni päätin kuitenkin ensin olla kuvataiteilija. Ensimmäisen installaationi tein eilen. Sen tarkoitus on ilmaista maailman pahuutta, pinnallisuutta ja itsekkyyttä. Tekniikkana on käytetty vesivärejä, höyheniä, ruusunlehtiä ja kipsinauhaa. Työ näyttää muuten hyvältä, mutta pahuus-elementti on hiukan hukassa. Olen kai liian iloinen ollakseni luova.

Kuvataideprosessin uuvuttamana kuorsasin läpi yön ja heräsin tähän päivään, jota onneksi piristää muutama hento auringonsäde.

Tänään ymmärsin taas, että epätoivoinen suorituspisteiden asettaminen ja tehokkaan tarmokas pyrkiminen niiden luokse, on minulle koomisuudestaan huolimatta kovin tosi asia. Useiden vuosien ajan olen paennut ajatuksiani ja vaikeita tilanteita siten, että olen keksinyt jotakin, jota kohti pyrkiä. Tai jotakin, jota suorittaa.

Nyt kun jostakin syystä olen kyseenalaistanut koko eteenpäinpyrkimiseni, on suorituksia tuottava koneistoni luhistumassa. Minusta ei siis taida tulla näyttelijää, markkinanaista eikä kuvataiteilijaa. Taidan vihdoin joutua ajattelemaan miksi olen suorittanut, mihin olen matkalla ja mitä todella haluan. Hiukkasen pelottaa, sillä epäilen, ettei tästä maailmasta löydy enää yhtäkään asiaa tai aatetta, jonka vuoksi olisin valmis pistämään koko kapasiteettini jälleen likoon.

Akateemiset u(h)rautujat

2003-12-03T19:53:00.000+01:00

Akateeminen määräaikaispätkäni alkaa jälleen kerran olla lopussa, joten huolet duunissa viihtymisestä vaihtuvat pian rahapulasta johtuvaan ahdistukseen. En aio tingata enää työsuhteeni jatkamista, sillä motivaationi työtäni kohtaan on kirkas nolla.

Viime aikojen vapaat sekunnit olen siis kuluttanut työpaikkailmoitusten tutkailuun, mutta mikään tarjolla olevista ”olethan innovatiivinen, dynaaminen ja nuorekas, omaat 50 vuotta työkokemusta ja olet suorittanut korkeakoulututkinnon pääaineenasi funktionaalinen semiotiikka” –ilmoituksista ei ole vikitellyt kadonnutta työintoani takaisin.

Työpaikkailmoituksia tarkkaillessani satuin tutkimaan myös Tampereen yliopiston tarjoamia vapaita virkoja. Ei sillä, että virkamiesura tuntuisi kovinkaan mielekkäältä, eikä sillä, että näissä instansseissa harjoitettava kömpelö vallankäyttö ja työntekoa haittaava hierarkia pursuaa tällä hetkellä ulos kaikista ruumiini aukoista, vaan sillä, että ihan sattumalta eksyin kyseisen instituution rekrytointipalveluiden sivuille.

Tampereen yliopisto tuntuikin harrastavan esimerkillistä henkilöstöpolitiikkaa. Samaan aikaan kun Jyväskylässä (muistaakseni) vakinaistettiin reilusti määräaikaisia työpaikkoja, vetää Tampere luulot pois parempia aikoja odottavilta akateemisilta työntekijöiltä.

Nämä kaksi äärimmäisen koomista ilmoitusta löivät ilmat pihalle keuhkoistani: hurraa Tampereen yliopisto, hurraa! Erittäin motivoivaa human resource managementtia! Saanen kysyä, mistähän kolosta aiotte kaivaa osa-aikaiseen määräaikaiseen työsuhteeseen ja 1000 euron kuukausipalkkaan suostuvan väitöskirjaa valmistelevan tai jo valmiin tohtorin? Marsista?

Olen törmännyt yhä useammin määräaikaispaskapätkiin nimenomaan erittäin korkeasti koulutetun väen ja erityisesti korkeakouluissa työskentelevien henkilöiden keskuudessa. Tästä johtuen yliopistot eivät mielestäni ole sivistysvaltion edelläkävijöitä tai suunnannäyttäjiä, saati oikeutettuja nimittämään itsejään eurooppalaisiksi huippuyliopistoiksi. Ennen kuin tällaisilla titteleillä sopisi koreilla, olisi syytä hoitaa oman organisaation asiat kuntoon. Enkä usko, että kaikki on kiinni rahasta – myös tahdolla on todettu olevan melkoisesti merkitystä tämänkaltaisissa asioissa.

Taannoin istuin akateemisen työn kehittämisseminaarissa, jossa kurssilaisten tehtävänä oli kertoa, että jos olisi eläin, mikä eläin olisi. Äärimmäisen älytöntä ajanhukkaa ja virallisten litanioiden pulputusta sisältäneessä koulutuksessa tapasin myös muita kaltaisiani pätkäilijöitä. Yksi heistä oli neli-viisikymppinen mies – siis parhaassa työiässä oleva ihminen, joka vastasi organisaationsa hallinnon kehittämistutkimuksesta tai vastaavasta. Hänenkin uransa oli miljoonassa osassa, motivaatio ilmeisen nollassa eikä jatkosopimuksesta havaintoa. Määräaikaiset elämän piristäjät ovat siis sekä miesten että naisten omaisuutta, vaikka olin ymmärtänyt, että näillä paskapätkillä rangaistaan vain naisia, koska he työnantajien kauhuksi saattavat ryhtyä varoituksetta synnyttämään.

Työnantajien pelko sitoa työntekijöitä töihinsä on hämmentävää, sillä käsittääkseni useimmat ihmiset eivät kuitenkaan viihdy työpaikoissaan muutamaa vuotta kauempaa. Jotta henkilöstöstä saataisiin puristettua ne viimeisetkin mehut pihalle - siis jos potkua jollain vielä on - kannattaisi kaiketi vakinaistaa, jotta työntekijät olisivat motivoituneita ja antaisivat kaikkensa, myös sairaslomilla ja vapaa-aikana.

Mikä minusta tulee isona-puhelinkeskustelu

2003-11-27T15:23:00.000+01:00

Minä: Haluaisin varata ajan korkeakouluneuvojalle.
Psykologi: Tämä on nyt kyllä ammatinvalintapsykologin ajanvarauksessa.
M: Aijaa? No kyllä semmonenkin käy, itseasiassa taitaa olla parempi tätä mun ongelmaa ajatellen.
P: Ahaa, no mikä se sinun ongelmasi sitten on?
M: Ai niinkun lyhykäisyydessään selitettynä?
P: No vaikka niin.
M: No kun mä en tiedä mitä mä haluaisin tehdä.
P: Sä opiskelet sitten jossakin korkeakoulussa?
M: Joo, tossa yliopistossa, viidettä tai kuudetta vuotta, en mä muista, ööö...
P: Joo ei se niin tarkkaa ole, mites on sitten valmistumisen kanssa?
M: No kandin paperit otin pois tossa äskettäin ja vuoden kuluttua pitäisi olla maisteri, mutta mä en halua valmistua enkä tehdä sitä työtä mihin mun alaa opiskelleet sijoittuu.
P: Ahaa, että alaa haluaisit vaihtaa?
M: Ei, en mä sitä tarkoita, kun kyllä mä tykkään sitä ainetta opiskella, itseasiassa se on tosi mielenkiintoista ja mun gradu on semmonen mitä tykkään tehdä, mutta mä en halua todellakaan tehdä niitä töitä jotka liittyy mun alaan.
P: Just joo.
M: Mä oon tehnyt viime vuodet kyllä paljon töitä, nytkin tämmöstä akateemista ja mukahienoa duunia, mut nää kaikki työt on olleet semmosia, et niillä ei oo mitään tekemistä sen kanssa mitä mä opiskelen. Ja nyt musta tuntuu, etten mä halua enää tehdä niitäkään.
P: Ahaa, eli siis et halua tehdä oman alasi töitä etkä näitä muitakaan.
M: Just niin. Kun ne työpaikat joihin mun alaa opiskelleet sijoittuu on semmosia sisäpiirejä. Mä tiedän koska olen kokeillut olla niissä, ja mä en tykkää semmosesta kähminnästä ja suhteiluista, ja siitä että kaikki tuntee toisensa ja niin edelleen, ja siksi mä olen nyt sitten ollut ihan muissa töissä, mutta en mä viihdy näissäkään. Tääkään nyt missä olen ei oo yhtään semmosta mitä mä haluaisin tehdä, vaikka aluksi luulin niin, paitsi että musta tuntuu et mä en ole koko aikana tiennyt mitä mä haluaisin oikeesti tehdä, siksi mä nyt tässä puhelimessa olen.
P: Joo mä ymmärrän. Mä voisin vähän kertoa sulle näistä meidän palveluista.
M: Joo okei.
P: Eli korkeakouluneuvojia meillä on pääkaupunkiseudun yliopistoista ja joistakin tiedekunnista, heidän tarkoituksenaan on auttaa opiskelijoita sijoittuman työelämään, ja asiakkaita ovat korkeakouluista valmistumassa olevat tai jo valmistuneet opiskelijat.
M: Joo mä oon kuullu, yks kaveri on käynyt semmosella. Mutta ne ohjaa kaiketi ihmisiä työhön ja auttaa työpaikan haussa?
P: Joo, sehän on se heidän päätehtävänsä.
M: Niin kun mulla on tää, et mä oon töissä, mutta mä en halua olla täällä.
P: Niin mä ymmärsin joo. Sitten meillä on ammatinvalintapsykologeja, joiden asiakkaina työvoimatoimistoissa on pääsääntöisesti lukiolaisia ja peruskoululaisia, mutta täällä meillä käy enimmäkseen ammattikorkeakouluissa ja muissa korkeakouluissa opiskelevia ja jo valmistuneitakin henkilöitä, jotka eivät tiedä mitä he haluaisivat työkseen tehdä.
M: Joo no enkö mä oo just semmonen! Kun mä haluaisin että joku auttais mua selvittämään että mitä mä haluan tehdä, vaikka nyt musta kyllä tuntuu, ettei sellaista hommaa taida olla. Mä en nimittäin siedä sitä kuinka ihmisiä hyväksikäytetään joillain työpaikoilla, enkä sitä, että varsinkin tämmösillä akateemisilla aloilla ihmiset uhrautuu työnsä takia. Täälläkin missä mä nyt olen niin oletetaan että mä tekisin töitä vapaalla tai sairaslomalla. En varmaan tee! Sehän nyt on jo työsopimuslakienki vastaista, mut täällä ihmiset uhrautuu ja on töissä vapailla ja kipeenä, ja sit tuntuu että samaa odotetaan sitten tietysti multakin, mut mua ei tommoset odotukset vois vähempää stressata, heittäkööt mut pihalle jos siltä tuntuu, ei kiinnosta. Mut joo, mä voin sit paasata näistä enemmän jos mä pääsen sinne teille.
P: Joo tehdään niin, mulla on nyt tässä tää ajanvarauslomake kädessä. Ensimmäinen vapaa aika olis tossa joulukuun toisella viikolla. Käviskö se sulle?
M: Joo kiva, käy oikeen hyvin.
P: No tavataan sitten silloin, soita uudelleen jos tulee jotain esteitä ettet pääsekään.
M: Joo tehdään niin, kiitos hei!

Ei jaksa naurattaa

2003-11-25T21:44:00.000+01:00

Harmaa syystalvinen arki on nostanut hiukseni sähköllä taivaisiin, kuivattanut ihoni aavikoksi ja masentanut mieleni routarajan alapuolelle. Olen taistellut kaikin voimin sekä tukkani, ihoni että mieleni puolesta, mutta olen auttamattomasti häviämässä taistelun.

En tiedä mitä tapahtuu kun annan periksi. Luultavasti ei mitään.

Olen polttanut viimeisen viikon aikana muutaman paketillisen kynttilöitä, liikkunut itseni uuvuksiin, syönyt kaikkia kaupasta saatavia hedelmiä ja maannut solariumissa kuvitellen, että rätisevä loisteputkilamppu on susirajan taakse paennut aurinko. Olen nukkunut kuluvan ja seuraavan vuoden univelat pois, saunonut pyörtymisen partaalle, itkenyt varmuuden vuoksi tulevia suruja ja paennut siinä sivussa televisiolupatarkastajaa.

Eikä mikään auta. Eivät enää edes Voittaja-kennelin sivut.

Olen haalinut ystäviä ympärilleni, mutta en jaksa puhua heidän kanssaan. Olen yrittänyt innostua parin suhteen mahdollisuudesta, mutten jaksa tutustua uusiin ihmisiin. Olen koittanut jutella puhelimessa, näpyttää tekstiviestejä ja osallistua muuten vain ihmisten välisiin kanssakäymisiin, mutta olen lopen uupunut olemaan sosiaalinen eläin. Ja ylipäätään ihminen.

Ihmiset ovat nimittäin älyllisiksi olennoiksi melko älyttömiä elelijöitä: täydellisyyteen pyrkiviä oman epätäydellisyytensä kieltäviä olentoja, joiden ajatukset liikkuvat usein pitkin mustavalkoista suoritusputkea. Syystalvisten harmaan sävyjä vilisevien arkipäivien keskellä luulisi olevan helppoa ymmärtää, ettei ihmisen elämä ole jokoa eikä taita vaan enimmäkseen ehkää, ja ihminen itsessään olento, jolle yksinkertaisilta vaikuttavat asiat ovat varsin vaativia toteuttaa.

Jotta ihmisen elämä olisi inhimillistä, täytyy sellaiseksi syntyneen ilmeisesti jatkuvasti pyrkiä kohti parempaa maailmaa, tai ainakin parempaa omaa elämää. Täydellisyyttä tavoitellaan keksimällä ja kirjoittamalla teorioita, strategioita ja ohjelistoja, joilla pyritään takaamaan pettymättömyys parisuhteessa, ylipäätään parisuhde, tasa-arvoisempi maailma ja ruokaa kaikille lajitovereille. Ja kun ongelmat on voitettu syntyy tilalle uusia, joita vastaan voidaan taas taistella uusin ja vanhoin keinoin. Turhauttavan puuduttavaa toimintaa, jota on pakko jatkaa, jotta voisi olla inhimillinen ihminen.

Omaa käyttäytymistä on sopivaista säädellä samoin opein ja pitkälle kehitetyin periaattein, ja pettymys on suuri, kun ihmisyys harhauttaa ihmisen itsensä kaidalta polulta epätäydellisyyden tielle. On vaikea hyväksyä muiden epätäydellisyyksiä, mutta vielä vaikeampaa on myöntää itselleen, ettei ihmisen kuulu, eikä edes tarvitse yrittää olla positiivinen sankari, sillä elämä ei ole tasaisen sileää ja pelkkiä iloja täynnä olevaa aikaa. Siihen kuuluu myös paskaisia pettymyksiä, surullisia vääryyksiä, epäoikeudenmukaisuuksia ja vittumaisia ihmisiä.

Teoriat ja strategiat, sekä yksittäisten ajattelijoiden maailmankatsomukselliset periaatteet ovat ihmisten yritystä hallita tulevaisuutta ja epävarmaa maailmaa, jossa miltei mikä tahansa on lopulta mahdollista. Pitkissäkin parisuhteissa voi tapahtua syrjäisiä hyppyjä ja elämissä yleensä sarjoja muita pettymyksiä, jotka voi antaa anteeksi vaikkei koskaan kuvitellut joustavansa mustavalkoisen ehdottomasta maailmastaan. Ylpeytensä voi niellä vaikka kossupaukulla alas ja nöyrtyä hetkeksi ehkä vain siksi, ettei kukaan ihminen päätä päiviään tällä telluksella virheettömän elämän suruttomana suorittajana.

Vaikka voisin jatkaa, päätän murehdintani tänään tähän, mutta jotta homma menisi vieläkin mustemmaksi, suosittelen lämpimästi visiittiä Neuvostoliiton kautta Siperiaan.

Voittajina voittamaan on jälleen täällä!

2003-11-19T19:46:00.000+01:00

Tätä on odotettu ja kaivattu kauan: voittajina voittamaan on jälleen täällä! Olen onnesta soikea! Ja niin on jokainen bittinikkarikin, näiltä sivuilta kun löytyvät maan parhaat ajurit!
Vieriviä tekstejä!
Huutomerkkejä!
Hengen ravintoa!
Musiikkia!
Ihanaa!

Yleinen normi

2003-11-18T13:15:00.000+01:00

Ajattelin tällä kerralla analysoida edellistä tekstiäni. Kunnianhimoinen tarkoitukseni oli silpoa sanan säilällä identiteettini molekyyleiksi, mutta suunnitelmat muuttuivat, kun luin viime sunnuntain hesarin naisvaara-artikkelin, jonka vuoksi vedin teet nenääni, sain hillittömän yskäkohtauksen ja pärskin suussa pulppuilleet nesteet iloisesti pitkin ruokapöytää.

Artikkelin aihepiiri oli jälleen naisten eriarvoinen asema yhteiskunnassa. Tällä kerralla fokus oli palkkojen epätasa-arvoisuudessa. Ja korkeakoulujen naisistumisessa. Ja minä palaan paasaamaan aiheesta, kun en muutakaan osaa.

Barbro Schauman, jota hesari oli juttunsa avaussivulle haastatellut, väitteli taannoin tohtoriksi. Hänen väittärinsä käsitteli tasa-arvoa organisatorisena farssina. Olen tutustunut joihinkin tutkimuksesta tehtyihin tiivistelmiin ja artikkeleihin. Mikäli olen ymmärtänyt lukemaani, oli Schaumanin tutkimuksen tuloksena muun muassa se, että mies on työyhteisöissä vallitseva normi ja näkymätön sukupuoli, nainen taas se näkyvä sellainen. Lisäksi on olemassa yleispätevä sukupuolijärjestys joka ohjaa työyhteisöjen käyttäytymistä.

Hesarissa, joka käsittääkseni on kaikelle kansalle suunnattu lehti ja jota lukevat nekin, jotka eivät Schaumanista mitään tiedä, tohtori kuitenkin esitti myös tutkimustulostensa lisäksi henkilökohtaisen mielipiteensä aiheesta. Miksi? Palkkaepätasa-arvon syynä kun hänen mielestään on yleinen normi. Yleinen normi? Mikä vittu se on?

Myös elintarviketyöläisten liiton puheenjohtaja syytti yleistä normia. Hänen mielestään tämä palkkaepätasa-arvon syyllinen oli yhteiskunnan omaisuutta. Katos vaan. Sieltä se yhteiskuntapirulainen taas nosti sarvensa ja ryhtyi alistamaan naista. Ja nyt sillä on kaverina yleinen normi.

Jepu jepu jee.

Hesarin artikkeliin oli muistini mukaan haastateltu kolmea naista, joista viimeinen ei osannut nimetä palkkaepätasa-arvolle perimmäistä syytä. Kaksi edellistä perustelivat sitä siis lähinnä yleisellä normilla ja rivien välistä saattoi myös ymmärtää, että pahat miehetkin lymysivät jossakin sanojen taustalla.

Jos, ja tutkimuksista sekä tilastoista päätellen kun, asiat ovat yhteiskunnassamme sellaisella mallilla, että naisten palkat ovat miesten vastaavia matalampia, niin olisiko poikaa tai tyttöä, jos asialle esitettäisiin meidän naisten keskuudessa vaihteeksi ihan konkreettisia syitä, muita kuin tuo kaikenkirjava yleinen normi? Tai yhteiskunta. Tällaiselle tavalliselle pallukalle, kuten minulle, voisi mielellään kiitos vääntää rautalangasta edes joskus, mitä minun pitää tehdä omassa elämässäni, jotten joudu tällaisten yleisten normien uhriksi. Vai olenko uhri automaattisesti, koska olen nainen?

Schauman toteaa väitöstilaisuutensa lehdistötiedotteessa lisäksi seuraavaa: ”Naispuoliset johtajat yrittävät muuttaa käytäntöjä, mutta valtaosa miespuolisista johtajista jatkaisi mieluummin olemassa olevalla järjestelmällä perustellen mielipiteensä sillä, että olemme jo tarpeeksi tasa-arvoisia.” Voisin vängätä tästäkin, mutta koska minulla ei ole tieteellistä tietoa asiasta, saattaisin menettää taiston alle sekunnissa. Väittäisin kuitenkin, ettei se homma ihan noin mene. Mikäli on elänyt naisten keskellä naisena tietää, etteivät siskokullat ole toisiaan kohtaan ihan aina noin pyhimysmäisen kannustavia. Naisten epätasa-arvoista asemaa ja palkkaeroja luovat tässä yhteiskunnassa railakkaalla otteella varsinkin naiset.

Schauman sanoi yleisen norminsa suulla hesarissa, että naisten työ on halvempaa kuin miesten, mutta minä voisin sanoa ihan näin suomeksi, että monien naisten mielestä naisten työ on halvempaa kuin miesten. Ja konkreettisia esimerkkejä näiden neitien ja rouvien tekemisistä riittää sekä minun että muiden kokemuksissa huoritteluista palkkahuijauksiin. Mikäli joku mies olisi vastaavien toimien takana, hän saisi välittömästi osakseen iltapäivälehtien rajattoman raivon, naisten hillittömän vihan sekä lopulta elinkautisen vankeusrangaistuksen.

Tasa-arvokeskustelu tuntuu nykyisin olevan kovasti pop - siksi siitä voivat julkisesti paasata kaikki naiset, Tony Halme ja ehkä muutama muukin mies, tosin vain jos he ovat samaa mieltä kuin naisten ”yleinen normi”. Se missä mennään vikaan ja lujaa ja kovaa, on syiden sysääminen abstraktien termien sumuun, naisten näkeminen pelkästään toisiaan suosivina ihmisinä, sekä erityisesti se, että tasa-arvon ihanteellisena ja ideaalina toteutumisena nähdään edelleen malli, jossa kaikkia ihmisiä kohdeltaisiin kuten miehiä nyt.

Peruskoulukiusaus

2003-11-14T13:39:00.000+01:00

Koululainen-lehden voi jättää tilaamatta, mutta peruskouluun on jokaisen pakko mennä. Nuorten ihmisten alkukantainen käyttäytymistyyli on näissä opinahjoissa synkempää kuin yksikään stereotyyppejä tarjoileva tekstinpätkä.

Minua Koululaisessa kirjoitetut tekstit olisivat voineet aikanaan jopa auttaa – olisin oppinut meikkaamaan ajoissa ja olemaan edes hiukan ”samanlainen”, jolloin elämäni tähän asti vaikeimmat vuodet olisivat voineet olla nuoren ihmisen huteralle itsetunnolle hiukan keveämpiä kestää.

Heitä joita syrjitään on peruskouluhelveteissä aina vähemmän kuin heitä jotka syrjivät, joten kustannuksia säästävät koulut pääsisivät halvemmalla, mikäli häirikköjen tuloksettoman kasvattamisen ja erikoisluokille varastoinnin sijasta opetettaisiin massasta poikkeaville sinne sulautumista. Sulautumisopilla säästettäisiin myös vuosien pahat olot ja itkut, sekä pohjattoman ”erilaisuuden” kokemukset. Samalla voitaisiin tutustuttaa opettajat nuorten järjestelmään, ja opettaa heille erilaisuuden ja samanlaisuuden käsitteet, sekä vääntää rautalangasta, ettei näiden määreiden idiotialle sovi ainakaan nauraa – se kun ei auta termien vankina elävää nuorta tai lasta.

Minun peruskouluaikojeni erilaisuus johtui suurimmaksi osaksi uskonnottomuudestani, ja puolustuskeinokseni kehitin tietysti hirvittävän vihan uskontoja kohtaan. Erilaisuushan oli ja on yksi samanlaisuuteen pyrkivien koulukiusaajien aktivaattoreista, jolla oikeutetaan brutaalien toimenpiteiden käynnistäminen ketä tahansa oppilasta kohtaan. Ja tällainen massasta poikkeavuus voi olla, kuten tiedämme, mitä vain.

Se fakta, ettei minua koskaan uitettu kastemaljassa, lähti luomaan identiteettiini erilaisuuden säröä jo päiväkodissa. Halusin kovasti osallistua evankelisiin joulunäytelmiin, ja kuulua ryhmään – olla yksi päiväkotilaisista. En tiennyt mitä oli uskonto, saati mitä tarkoittivat kymmenen käskyä. Koska pakanuuttani kuitenkin alleviivattiin varsinkin hoitajien toimesta, opin nopeasti hokemaan itkun ja aggression siivittämänä, että minähän en rukoile.

Suuren kaupungin ala-asteella helpotti hetkeksi, kun meitä erilaisia oli useampia. Olimme eeteitä ja välitunnilla luokkakaverit kyselivät olenko ortodoksi, ja jos en, niin mikä sitten. Samaa kysymystä toisteltiin ylä-asteella. En koskaan tiennyt, mitä minun olisi pitänyt vastata, eikä yksikään opettaja helpottanut olemassaoloni tuskaa.

Vaihdettuani ala-astetta siirryin uskontotuntien ajaksi varastohuoneeseen ratkomaan matematiikan lisätehtäviä. Samalla puutyötuntini vaihdettiin sukupuoleni vuoksi ”rättikässäksi”, enkä uskaltanut edes kuiskata, etten halua kutoa lapasia. Kaihosin vasaroimista, mutta lopulta opin ajattelemaan, ettei minusta ole lintupönttöjen tekijäksi, koska olen tyttö.

Ylä-asteella olin jo sisäistänyt, että olemassaoloni oli jollakin perustavalla tavalla erilaista ja käyttäydyin sen mukaisesti. Vihasin uskontoa ja uskovia, mutta sisimmässäni halusin kuulua heihin. Heitä oli paljon, he muodostivat ryhmän jossa oli hauskaa, ja minä en olisi halunnut olla yksin. Siksi perustin oman imperiumin, jota hallitsin koko nelitoistavuotiaan tarmolla. Uhmasin yleisiä ryhmäsääntöjä liittoutumalla näyttävästi muiden syrjittyjen kanssa, takkusin eeteen open kanssa, joka mielestäni oli kaksinaamainen opettaessaan myös uskontoa, ja paasasin luokanvalvojalleni, kuinka koulukiusatuista ei kukaan ole tosissaan kiinnostunut.

Ylä-asteelle siirtyessäni olin vakuuttunut siitä, että kodin ulkopuolista maailmaa ja ihmisiä vastaan täytyy vain ja ainoastaan tapella, sillä pahuutta näytti olevan huomattavasti enemmän kuin hyvyyttä koskaan. Nyt jouduin jo aktiivisesti nuorten aboriginaalien pilkan ja syrjinnän kohteeksi, mutta ymmärsin, etten koskaan saanut näyttää että sattuu. Puolustuskeinonani provosoin entistä enemmän, nostin nenäni taivaisiin enkä edes yrittänyt sopeutua - vaikka olisin halunnut. Ristiriita painosti kaikilla tunneilla ja jatkuvasti toivoin pääseväni pois, olevani viisi vuotta vanhempi, jolloin uskoin asioiden olevan paremmin.

Ja paremmiksi asiat onneksi muuttuivatkin. Lukioon siirtyessäni olin oppinut väistämään kiusaajiani, mutta purin peruskouluaikaista ahdistustani edelleen uskontoon ja uskoviin, vaikka aktiivista syrjimistä ei enää esiintynyt. Lukion rauhassa opin hiljalleen etteivät peruskouluaikaiset erilaisuuden ja samanlaisuuden käsitteet enää olleet päteviä. Yhdeksänvuotisen erilaisuuden kokemuksen vuoksi marssin silti edelleen korostetun tarmokkain askelin ulos luokista, kun paikallinen pappi lauloi perjantaiaamuisin keskusradiossa aameniaan.

Erilaisuudesta oli vaikeaa päästää irti. Kun oli tottunut olemaan poikkeava ja saamaan sen vuoksi huomiota (vaikkakin julman negatiivista), oli raskasta oppia olemaan ”ihan tavallinen”. Sen ymmärtäminen, ettei tarvitse olla muuta kuin on ja kelpaa ihan niinkin, jatkuu minun päässäni muun muassa tästä syystä edelleen.

Nykyisin pystyn suhtautumaan kuitenkin jo rauhallisesti uskontoon ja uskoviin, kävin jopa työni puitteissa taannoin ehtoollisella. En silti vieläkään siedä ahdistumatta kaikkea sitä, mitä vallitseva kansanuskontomme edustaa, saati sitä, kuinka se yhteiskuntajärjestykseemme on vaikuttanut. Olen kuitenkin tyytyväinen, että olen oppinut keskustelemaan uskonasioista ilman että sekoitan niihin peruskouluaikaista identiteettiäni.

Uskonto ja kirkko ovat kuitenkin pikkutekijöitä sen rinnalla, että muistan elävästi edelleen peruskoulukiusaajieni nimet, kasvot, äänet ja kävelytyylit, sekä jokaisen opettajan joka seisoi hämmentyneenä ja hiljaa, kun ryhmä pikkuterroristeja tulitti minun pöytääni. Olen tavannut muutaman kiusaajistani aikuisiällä, ja jokaisella kerralla se nelitoistavuotias itkun partaalla oleva pelokas lapsi saa minussa vallan, enkä pysty keskustelemaan näiden ihmisten kanssa muutoin kuin korostetun vihamielisesti.

Tuskin koskaan voin myöskään antaa vieressä seisoneille opettajille anteeksi sitä, ettei kukaan heistä puuttunut aikuisen viisaudella ja vallalla julmiin tilanteisiin. Enkä vieläkään halua ymmärtää kouluhitlereiden perhetaustoja, joista useimmista löytynee syy sille, miksi minä olin yksi heidän sylkykupeistaan.

Petos

2003-11-11T18:41:00.000+01:00

Olen seuraillut tässä viime viikkoina hiljaa hissutellen, kuinka pettäminen tapahtuu. Kuiskin asioista, enkä vahingossakaan sano mitään puolesta tahi vastaan. En moralisoi, enkä anna ohjeita. En nimittäin tiedä, mitä pitäisi sanoa. Pitäisikö pohtia, kuinka vierasta maistetaan oikeaoppisesti? Vai saarnata siitä, että kyseinen toiminta on vastuutonta?

Seuraamiani pettämisepisodeja on kaksi. Kumpikaan ei ole lajissaan ainutlaatuinen. Kiinnostavaksi ensimmäisen on tehnyt se, että tunnelataus petettyä kohtaan on vuosikymmenen suurin: rakkautta riittää hulluuden partaalle asti. Silti vieras oksa on osoittautunut vastustamattomaksi hyväksi, jonka päälle istutaan varsin näppärästi tunteesta huolimatta.

Moraalilla ei ole näissä tarinoissa juuri minkäänlaista roolia. Saati katumuksella tai tunnustuksella. Syntisillä asioilla ollaan siis liikenteessä. Ja kohta se Jumalakin hylkää, ellei hylännyt jo.

Olen mietteissäni tullut siihen tulokseen, että seuraamistani petostarinoista ensimmäinen johtunee rakkaudesta - niin surkuhupaisalta kuin se kuulostaakin. Kovasti rakastunut suojelee itseään siinä pelossa, että aiempien sattumusten maksimaaliset paskakertoimet kävisivät jälleen toteen. En tiedä, pitäisikö sääliä vai ymmärtää. Vai ajatella, ettei uuteen suhteeseen kannata hypätä, mikäli aiemmat paskat vaivaavat mieltä. Vaikka niistäkin lienee aikaa. Monen monta vuotta.

Toinen tarinoitsija sen sijaan pettää ronskisti ja avoimesti: vaihtaa korrenkantajaa lennosta vakituisensa seuratessa vierestä, mutta palaa aina kotipesään muutaman selityskimpun kanssa. Ja pääsee takaisin, jotta homma voitaisiin toistaa muutaman viikon kuluttua uudelleen.

Tämä toinen case lienee modernia ja kenties jotakin urbaanin avointa suhtautumista sitoutumiseen. Tai sitten yksipuolista parinvaihtoa, johon molemmat ovat tyytyväisiä. Tai kahden rikkinäisen ihmisen liitto, josta kumpikaan ei pääse irti. Vaikea sanoa, kun en ole parisuhdeterapeutti. Eikä minulla edelleenkään ole teoriaa, johon pohjata tuntemukseni.

Sen kuitenkin tiedän - ihan käytännön kautta - että pettämisessä kenties kiehtovinta on määrittää syyllinen. Ajatuksillani on tuntuma, että jotkut suurten ikäluokkien edustajista mielellään nimittäisivät etenkin aviomiehen kanssa köyrineen naisen ("vapaan" tai "varatun") syylliseksi sattuneeseen petokseen. Naisten kun pitäisi tässäkin asiassa pitää kaiketi yhtä. Olla siskosolidaarisia, ja katsoa kaikkien avioituneiden ja sitoutuneiden miesten perään, ettei se ajatuksia ohjaileva korsi saa yliotetta. Ja mikäli näin pääsee tapahtumaan, on mies oksannostattajansa - eli sen toisen naisen - vuoksi syyntakeeton.

Melkoista miesten aliarviointia, saanen todeta.

Jotkut niin sanotun it-sukupolven edustajat, joihin minäkin lukemani mukaan kuuluun, taasen ajattelevat - ainakin lähipiirissäni - tuota syntisen moraalitonta toimintaa yksilön yksittäisenä tekona. Jopa valintana. Pettämisen katsotaan olevan suhteeseen sitoutuneen ihmisen vastuulla. Ja se joka on vakiintumaton, on vastuuton. Ja usein myös tietämätön.

Kuten minä.

Give me a TEORIA

2003-11-07T14:58:00.000+01:00

Pieni koiru tallustaa sittenkin pian kotiini. Ihanaa. Kohta saan hoivata, talkata, kammata ja helliä pienen pientä eläintä. Olen niin iloinen :) Ja onnellinen :)

Koitin ilosta huolimatta aktivoida alkanutta syysmasennustani pitkäkestoisemmaksi. Masentuneena kun kuulemma on luova ja intelligenttinen, jopa teknosentrisen etnosentrinen. Haluaisin niin kovasti olla sellainen. Lisäksi toivoisin voivani irtaantua tästä blogistan-kontekstista ja kirjoittaa ymmärrettäviä juttuja.

Mutta en nyt juuri jaksa.

Joten kontekstia myödätekseni haluaisin kehittää jonkun teorian, jonka pohjalta tarkastelen maailmaa ja elämää ylipäätään. Olisi kivaa teoretisoida käytäntöä kaiket päivät vaikkapa ihan näin työnkin lomassa, ja miettiä, miksi tietokoneeni näppäimistö taas olikaan olemassa ja mikä kompetenssi ajaa näppejäni näpyttämään sitä. Onko se rahan voima, joka sormiani ohjailee? Vai pyrkivätkö räpyläni olemaan muuten vaan tuottavia? Elleivät peräti feministisiä?

Jos onnistuisin kehittämään jonkun siistin – tai jopa ihan supercoolin – teorian, voisin rehabilitoitua intertekstuaaliseen blogidiskurssiin nykyistä paremmin ja olla aivan käsittämättömän viisas. Voisin ylianalyseerata itseni läpikotaisin tai vaihtoehtoisesti syyttää muita siitä, etteivät he snaijaa – eli niinku bonjaa – meikäläisen erilaista erinomaisuutta.

Mutta se ei käy se ei käy se ei käy se ei käy se ei kertakaikkiaan käy.

Ei riitä kapasiteetti, eikä kompetenssi, pseudokvanttorista puhumattakaan. Ennenkaikkea ei kuitenkaan riitä kiinnostus. Aikakin tuppaa loppumaan, kun on pakko niinku elää täs välis. Kun ei näistä töistä tule mitään, jos painan nenuni kiinni omaan napaani ja pyörin tuolillani ympyrää tätä huonetta pitkin. Ystävätkin saattavat kaikota johonkin päin universumia, jos mölisen heille käsittämättömiä lauseryppäitä napani suomuisesta pinnasta.

Olen varmaankin epänarsisti (sorry, en tiedä em.termille sellaista siistiä sanaa). Se tarkoittaa käytännössä (joka on siis sen teorian vastakohta) sitä, että tykkään kaivella enemmän muiden napoja kuin omaani. Minun napani nöyhdistä kun ei kasva sen kummempia versoja kuin ne samat vanhat, jotka sieltä jo tuossa muutama vuosi sitten löysin. Aika ajoin on tietysti kiehtovaa hiukka tutkailla, josko ne kasvustot olisivat ryhtyneet harottamaan johonkin suuntaan. Siis tsekata tilanne, näin nykyslangilla ilmaistuna. Et mis mennään. Silleen niinku. Tiättekste?

Jos minulla olisi teoria (konditionaali), voisin myös siirtyä IMPERATIIVIN käyttöön, koska jos minulla olisi teoria, olisin helvetin viisas. Viisaampi kuin muut. Viisaampi kuin kukaan. Koska hallitsisin sen teorian kanssa omaa imperiumia, jossa muut idiootit ovat vain vierailevia tähtiä, minun olisi oikeastaan pakko puhua heille imperatiivissa, jotta ne pöntöt taulapäät hiffaisivat mistä minun erinomaisen mahtavissa jutuissani on kysymys.

Summa summarum: jos siis jollain on joku ylimääräinen teoria (ihan mikä tahansa), ottaisin sen mielelläni käyttöön. Tai lainatkaa sitä edes päiväksi. Antakaa tyhmälle mahdollisuus kokea, miltä tuntuu olla vaikkapa vuorokauden ajan viisas. Jooko pliis?

Syysmärehdintä

2003-11-04T19:42:00.000+01:00

Kuoriblogi jatkuu, koska en näköjään ymmärrä tehdä kokkarisia. Ajattelin jatkaa uupunutta vaikerointia, mutta luovutan mieluummin vastuun ja vaikka ahdistuksenikin alan asiantuntijalle Benropelle. En kuitenkaan lupaa, ettenkö ruikuttaisi seuraavia kuukausia itsekin.

Olisin halunnut postata tänne hienon esseen, jonka onnistuin rustaamaan kaiken tuskan ja paskan keskellä, mutta koska en edelleenkään tiedä mikä on diaryni elämän tarkoitus, päätin jättää sen julkaisematta. Mutta hyvä siitä tuli – tunnen itseni viisaaksi lukiessani sitä, mikä on tietenkin harhaa, sillä viisas ihminen ymmärtäisi lopettaa masentuneen kuoribloggauksen.

Koska essee on graduni siemen, ajattelin kastella paperiläjää huolellisesti päivittäin, upottaa sen multaan ja odottaa kevättä, jolloin siitä toivon mukaan auringonpaisteen innoittamana kasvaa hieno ja suuri lopputyö. Ja koska kärsin mahtavasta syysapatiasta, ajattelin upottaa itseni multaan esseeni ohella.

Eilen tuskani ja ahdistukseni kohdistui Elisaan – huono olo jatkui tosin tämänkin päivän puolelle. En ole jaksanut selvittää miksi suhtaudun niin suurella tunteella putiikin irtisanomisiin koska olen niin helvetin väsynyt, mutta tiedän, että mikäli tapahtumasarja olisi sattunut keväällä en varmaankaan olisi uhrannut aiheelle muutamaa vittuperkelettä enempää.

Syksy on vaikeaa aikaa käpyrauhaselleni. Sen tuottamien sähköväreiden sykinnät ovat täysin sidoksissa valon määrään – mieluiten se lopettaisi toimintansa koko talveksi ja heräisi uudelleen henkiin vasta keväällä. Käpylisäkkeeni vuoksi pintaliidän kevyesti keväät ja kesät vailla tuskan häivää tahi mietteitä elämien tarkoituksien pohdinnoista, mutta kun syksy saapuu on pelin henki toinen: mikään ei naurata ja kaikki tuntuu turhalta jaaritukselta. Mieluiten nukkuisin lämpimän peiton alla kuin pörröinen nalle läpi synkän talven, ja heräisin keväällä hentona pilkahtelevaan aurinkoon ja jäiden iloiseen sulamiseen.

Rakastuminen kuulemma auttaisi valon vähenemisestä johtuvaan tuskaan, mutta on varsin vaikea rakastua, jos epäilee potentiaalisessa rakastumistilanteessa koko tunteen olemassaoloa. Tästä syystä olen tavallisesti sijoittanut ihastumiseni valoisempiin aikoihin. Silloin kerran minulta ei kuitenkaan kysytty minä päivänä tai mahdollisesti vuodenaikana minulla olisi aikaa rakastua, ja niin tämä neito jallitettiin keskelle kuumaa ja hikistä tunnetta koko kylmän talven ajaksi. Ja kyllä auttoi.

Syystuskapaskaan auttavat myös ymmärtävät ystävät, joista eräälle kerroin tässä eräänä päivänä kirjoittavani blogia. Hänen mielestään oli hyvä, että kulutan aikaani kirjoittamiseen - sillä siitähän minä pidän - sekä sellaiseen toimintaan, jossa joudun mahdollisesti vaivaamaan ja ehkä jopa kehittämään aivojani. Toinen ystävättäreni sen sijaan käski jo ilman blogitunnustelujakin olemaan ajattelematta liikaa. Ja lopettaa sanasaivartelut (en luvannut). Ja vittuilun (en luvannut). Kumpaakaan heistä ei muuten kuulemma ole yksikään mies koskaan kohdellut epätasa-arvoisesti vain siitä syystä että he ovat naisia (sorry, en voinut vastustaa kiusausta ;).

Mutta ennen kuin innostun itseäni aina riemastuttavaan pään auontaan, päätän tämän märehdinnän täältä tähän.

Kunnon tilitys

2003-11-02T16:20:00.000+01:00

Kulutin jälleen muutaman hetken lueskellen omia tekstejäni. Nyt en ollut lainkaan innostunut. Ei tämä ole mikään päiväkirja. Ei edes pahainen diary. Tämä tekstikokoelma ei kerro minun elämästäni. Tämä kertoo minun kuorestani.

Olen varmaankin pelkuri.

Haluaisin kertoa asioista, jotka ovat minun elämälleni merkityksellisiä. Olen kertomatta siksi, etten usko että asiat haluaisivat että kerron niistä ihmisille joita en tunne. Toisaalta en välttämättä edes halua kertoa, väärinymmärrystenkin pelossa. En tosin tiedä, ymmärränkö edes itse oikein. Ja voiko oikein lopulta ymmärtää. Silti haluan selvittää elämäni vaikeat ja iloiset kiemurat omin neuvoin, en ventovieraiden avustuksella.

Miksi sitten pidän blogia, nettipäiväkirjaa. En tiedä. En ole tiennyt koko aikana.

Ei minulla ole tälle kirjoittelulle mitään ideaa, sillä elämäni rönsyilee muutoinkin järjestäytymättömän järjestelmällisesti lujaa vauhtia kohti ei mitään. Suuntaakaan ei taida olla. Olen silti koittanut oppia ymmärtämään, etten suorita elämääni vaan elän sitä. Samalla olen koittanut selvittää mikä on tärkeää.

Nyt luulen, että minusta on tulossa joku, sillä en jaksa esittää eläväni vain kuoreni pintaa, johon mikään ei tartu. Tai sitten olen muuttumassa. Tai taantumassa. Miten vain.

En enää halua olla osa sitä tunteiden sekasortoa, joka vallitsee useimpien ikäisteni elämissä. Enkä jaksa jauhaa paskaa, sillä asioita joista pitäisi puhua on aivan liikaa. Asioita, joista juuri kukaan ei uskalla tai halua keskustella. Tai osaa.

Tämän sairaan pintaruletin pelaajat ovat usein itseni kaltaisia perusonnellisia ihmisiä, joiden elämissä vellovat valekriisit siksi, ettei elämän kuulemma pidä olla helppoa. Meistä joidenkin toleranssi ratkeaa muutaman tuopin jälkeen ja paska vyöryy ulos hillittömänä aggressiivisuutena, jonka taakse on piiloutunut se pieni ihminen, joka sisimmässään pelkää ympäröivää maailmaa. Joidenkin elämän löyhästi kokoon harsitun tukirakenteen luhistaa yksikin väärä sana. Ja ne toiset taas loukkaavat nopeasti ja lujaa, jotta ehtisivät ensin.

Olen nähnyt liian monta kertaa, kuinka ihmiset naivat pienet piirit ja jääkiekkojoukkueet läpi siksi, että vain silläkeinoin he kokevat olevansa ihmisinä arvokkaita. Olen seurannut vierestä, kuinka miehet kuuntelevat kiltisti kun heidän heikkoitsetuntoiset naisensa räkättävät mieheyden synnynnäistä idiotiaa ja puuttuvia ulkonäköjä pienessä nousujohteisessa suurten seurueiden keskellä. Olen kuullut useasti, kuinka naiset uskottelevat toisilleen haluavansa seksiä nymfomaanin lailla joka päivä, jotta he eivät menettäisi miestään, jonka uskovat olevan kanssaan vain haarovälinsä takia.

Minä olen kyllästynyt siihen, ettei ihmisiltä kysytä mitä heille kuuluu. Minä olen kyllästynyt kysymään, sillä vastaukseksi saan joko katsauksen työuraan, rakkauselämään, lapsiin, hoitosäätöihin tai opintojen etenemiseen. Harva kertoo mitä heille itselleen kuuluu, koska harva osaa ja uskaltaa kertoa. Ja vaikka joku kertoisikin, kukaan ei kuuntele.

Jos tämä on oikeaa elämää, voisin vaihtaa väärään.

Masentunut blogi ja muuta mutinaa

2003-10-30T15:06:00.000+01:00

Blogini on masentunut. Se ei kestä sitä, että blogistanista on löytynyt harmaa alue, jossa tropataan muita blogeja huippusuorituksiin. Sekin haluaisi tropattavaksi. Tai vaihtoehtoisesti se haluaisi perustaa toimikunnan, joka testaisi säännöllisesti blogistanin osallistujia kiellettyjen aineiden käytöstä.

Kävimme blogini kanssa näyttämässä lääkärille parantumatonta selkääni. Osoittautui, että takaosaani vaivasi lihastulehdus ja blogiani vakava motivaation puute. Lääkäritäti räpylöi selkääni useista eri ilmansuunnista, mutta blogiani hän ei huomioinut mitenkään. Jouduin siksi viettämään sen kanssa eilen rauhallisen koti-illan, jonka aikana keskustelimme suhteemme tulevaisuudesta.

Lääkäri käski minun syödä niskani takia erivärisiä nippeleitä ja ottaa rennosti. Tämän vuoksi olin jo hetken höngähdyksen ajan aikeissa kysyä, josko täti olisi samalla kurkistanut alavartaloni syvyyksiin ja varmistunut siitä ettei siellä muhi virtuaalivauva. Vaikka kärsin raskaus- ja tautipeloista (niin kovin ettette halua tietää mitä se tarkoittaa intiimien sektorien välisessä käytännössä) jätin kysymyksen väliin. Ei olisi pitänyt: muutamat viime hetket ovat kuluneet rattoisasti siihen, että olen koittanut hysteerisesti uskotella itselleni ja blogilleni, ettei kahden blogin välisillä linkityksillä voi päätyä siunattuun tilaan.

Mutta vaikka pakkiini olisikin majoittautunut virtuaalibeibe, se varmasti mönkii sieltä pikapuolin pois, sillä sprugutestin mukaan olen Ozzy Osbourne ja siksi masuni lienee varsin saastunut paikka pitempiaikaista oleskelua ajatellen. Samainen testi uskalsi väittää, että rahaa drinksuihin olisi elämäni aikana kulunut vain noin 5000 euroa.

Mutta sitten muihin asioihin. ’Hän jota en koskaan voi saada’ on nimittäin jälleen kuvioissa. Valitettavasti hän on kuitenkin osoittautunut ’Häneksi jolta voisin saada kaiken aikaa jos haluan’. En tiedä kannattaako satsata – en edelleenkään saisi häntä kokonaan, vain satunnaisesti hänen alaosaansa. Ja sekin saattaisi pelästyä minua tosipaikan tullen.

Nyt on nimittäin viimeisten trendien mukaista puhua miehen eistä seksille. Ja koska minä olen viimeisten trendien mukainen ihminen, ajattelin uhrata aiheelle muutaman rivin.

Empiirisestä arkistostani löytyy muutama signum, joiden tallennusnimenä on miehen kieltäytyminen intiimien osastojen yhteistyöstä. Näitä enemmän löytyy signumeita, jotka on nimikoitu nimikkeellä ’pakeni ennen seksuaalista kanssakäymistä’. Viimeksi tällainen läheltäpiti-tilanne sattui missäpä muualla kuin baarissa, jossa erehdyin puhumaan rehellisesti hyväsydämisen kiltille miehelle, joka oli joskus aiemmin ilmaissut tuntevansa jonkinlaista sielujen sympatiaa minua kohtaan.

Koska tunteeni palo ei ollut hänen vastaavaansa verrattavissa, mutta silti pidin (ja pidän) hänestä kovin, sanoin siinä jutustellessamme, ettei hänen kanssaan ole mahdollista pelleillä vaan että hän on ihminen, jonka ainakin minä haluan ottaa kaikinpuolin vakavasti. Ja katso, mitä tapahtui: hän pakeni välittömästi paikalta, ilman että edes ehdin hihkaista haastavasti seksin suuntaan. Huijuih!

Mutta nyt tekninen kelloni tikittää siihen malliin, että on pakko asettua aloilleen ja lopettaa bloggaus. Ensi kerralla pyrin olemaan trendikkäämpi.

Se ei mee pois

2003-10-27T17:20:00.000+01:00

Se alkoi jo viime viikolla. Sen pitäisi kestää kaksi päivää. Sen ei pitäisi haitata nukkumista. Sen ei pitäisi haitata työntekoa. Mutta se haittaa. Sen vuoksi pääni ei käänny. Sen vuoksi oksettaa ja pyörryttää. Nöyryyttävä sauvakävely vain pahentaa tilannetta.

Se ei ole uusi mies, vaikka sellainen sopisi kuvaukseen loistavasti. Se on lumbago. Noidannuoli niskassa.

Kärsimysteni koettelemana olen valmistautunut kirjoittamaan koruttoman synkän ja suomalaiskansallisen teoksen aiheesta ’elämäni kivun kanssa’. Kirja olisi takuuvarma bestseller - suursuosikki, joka kahmisi Finlandia ja Runeberg-palkinnot ylpistyneesti myhäilevien pitkäaikaiskirjailijoiden edestä. Kirjan suursuccéen vuoksi en enää saisi kulkea rauhassa Stockmannilta Forumiin. Ihmiset pysäyttäisivät minut kadulla, ja kiittelisivät kostein silmin riipaisevan aiheen tabuttomasta kerronnasta. Broadcasters potkisi Tommy Tabermanin ulos Uutisvuodosta ja palkkaisi tilalle minut.

Jepujepujee. Kivusta ja särystä huolimatta itseluottamus näyttää olevan jotakuinkin reilassa.

Vittumainen nuoli on siis tainnuttanut minut sänkyni pohjalle ja siten radiomusiikin intensiivisen kuuntelun asteelle. Korvistani on soljunut sisään ja ulos jo monta tuntia taukoamaton sointusarja I-IV-V-I joka mielenkiintoisimmillaan varioi sarjaksi I-IV-V7-I. Sointurakenteiden ohella olen analysoinut kohubändi PMMP:n uutta ’joutsenet jäätyy ja routa raiskaa maan’ -biisiä sekä tiristänyt pari surun murtamaa kyyneltä Anssi Kelan ’Petettyjen Laulun’ tahdissa.

Asetin itseni aamulla noidan ampuman nuolen vuoksi ehdottomaan tietokoneilukieltoon, mutta Kelan lohduton ujellus ’miten olisin voinut tietää, että maailma voi romahtaa, kun sitä vähiten odottaa’ laukaisi minussa hillittömän tarpeen googlettaa entisiä, ööh, ’ihmissuhteitani’.

Lähestulkoon jokainen ’suhteeni’ (siis ne joiden nimet muistan) on allekirjoittanut Pelastakaa Malmin lentokenttä –addressin. Ulvoin naapureita häiritsevästi tuskasta jokaisella kerralla kun löysin pitkästä listasta tutun nimen. Sitten löysin kuvia, joiden aiheuttaman ahdistussynkistelykohtauksen vuoksi aion perustaa Internet-kuvattomaksi kansanliikkeen.

Kuvattoman netin ohella odotan innolla huomispäivää, joka ilmatieteenlaitoksen mukaan puhaltaa taivaalle sellaiset määrät sadepilviä ja plus-asteita, että ihanan valkea ensilumi sulaa ja märkä paskaloska valtaa jälleen kaupungin. Odotan sitä siitä syystä, että kauniin valkea maisema saa minut kaipaamaan sitä talvea ja joulua, jolloin elämääni vielä romutti surullisen kaunis ja liian todellinen rakkaus, jonka tahdoin jatkuvan niin kovin, että kuurasin rakkauteni paskaisen hellan kirkkaan valkeaksi. Sekään ei auttanut. Lähdin kävelemään. Ja ikävässäni olen usein miettinyt miksi.

Be kind

2003-10-24T13:47:00.000+02:00

Kävin äskettäin kääntymässä Sedu Koskisen Sinkkuelämää-illassa. Ilta järjestettiin klubilla jonka nimi on klubi. Klubi sijaitsee täällä Helsingissä. Ja meidän helsinkiläisten maantietohan näyttää tältä.

Sinkku-illan teemana oli flirttailu, ensi viikolla puhutaan perseen pienennyksestä tukalla. Ajattelin ryhtyä klubin vakioasiakkaaksi, sen verran syvällisiä teemat tuntuvat olevan.

Sinkku-illasta saavuttuani olen työkavereitteni iloksi pelannut tätä peliä. Sinkkuuden
syvin olemus näyttää siis saavuttaneen sisimpäni. Enkkani on kuitenkin surkeat 32
pistettä. En ilmeisesti osaa ampua strategisesti oikeisiin paikkoihin. Peli ei muuten sovellu huumorintajuttomille, alle 18-vuotiaille eikä sovinismia mainoksista etsiville saati aivojen sovinnaisuudetonta lepuuttamista inhoaville elelijöille.

Ajattelin olla tänään jonninjoutavien jorinoitteni lisäksi ihana ja kiltti, ja kehua hyviä kirjoittajia. Muutamat ovat huomattavasti parempia kuin minä.

Oho. Nyt vähän lipsahti.

Blogatessa pitäisi kaiketi kehuskella kohtuudella, sillä joissakin blogistanin ilmansuunnissa vallitsevan kulttuurin mukaan blogiinsa kirjoittava Teh Mean 1337 Bloggaaja on kuin korkeamman hengen armoitettu sanansaattaja, ja siksi kiistattomasti oikeassa oleva Jeesukseen verrattava Vapahtaja. Muut tekstejä rustaavat oliot nähdään opetuslapsina, jotka odottavat seimissään kapaloihin käärittyinä uusia Vapahtajan kirjoittamia opetuksia.

Asenne on tietysti valttia kilpailevassa blogiyhteiskunnassa, jossa top-lista määrää blogien markkina-arvon ja nokkimisjärjestyksen. Kun YTB:t (ylemmän tason blogit) kommentoivat ATB:itä, ATB:t vapisevat kommentointien tuomasta onnesta ja kiittävät ylempiään saamastaan huomiosta.

Markkina-arvo on levinnyt jo yhteisön ulkopuolellekin: jotkut eivät edes uskalla liittyä kunnioitettuun klaaniin, koska ajattelevat ettei heidän tekstiensä määrä riitä.

Mutta sitten niihin kehuihin. Aika&Timo blogin pitäjä kirjoittaa käsittämättömän
hienoa tekstiä. Erityisesti tässä postauksessa, jonka sisältöä en kuitenkaan sen kummemmin kommentoi. Ihailen tyyliä, jolla asioita tuodaan esille: syvällisen asiallisesti ja prosaistisen tyylikkäästi. En osaa keksiä parempia sanoja, joilla kuvata tällaista ajatuksia täynnä olevaa tapaa kirjoittaa. Ja kieliopin käyttö on niin hyvin hallussa, että minä voin vain haaveilla vastaavasta (samalla hyperventiloiden).

Päivän Päällisiä on taasen blogi, jonka teksteissä kukkii loistava ja realistinen huumori. Suomen kieltä taivutellaan hersyvän hauskoille mutkille sekä postauksissa että muissa sivuilta löytyvissä teksteissä.

Uusin ihastusta herättänyt löytöni on Ilta Päivä Sanomat, kuvauksensa mukaan maailman epäsäännöllisimmin julkaistu uutislehti jota kirjoittaa toimituspäällikkö, päätoimittaja, sihteeri, toimittaja Jarno Virtanen. Näillä titteleillä luulisi vankkaa kirjoituskokemusta löytyvän jatkossakin.

On vaikea kehua parempiaan tämän paremmin, joten lopetan, ja ryhdyn valmentautumaan edessä siintävään viikonloppuun.

Dawsons Creek ja yhteiskunnalliset ongelmat

2003-10-21T12:49:00.000+02:00

Olen huolestunut Dawsons Creek-ohjelman välittämästä ihmiskuvasta. Muutamana sunnuntaina olen tuijottanut sarjaa kauhusta (ja ehkä edellisestä illastakin) kalpeana, ja joka ikisellä kerralla sillä tummatukkaisella tytöllä on ollut joku periaatteellinen ongelma, jonka vuoksi se ei voi antaa edessään istuvan pojan koskea itseään.

Viimeksi periaatteellinen ongelma olisi vaatinut vuoden päivät poistuakseen. Poika sanoi ettei ole kiire. Ilmeisesti kuitenkin oli, sillä aina kun minä sarjaa satun katsomaan, sen tytön edessä jököttävä jannu on vaihtunut. Periaatteellinen ongelma ei ole vaihtunut kertaakaan.

Jos televisiossa esitetään Dawsons Creekin kaltaisia ohjelmia, ei pidä ihmetellä miksi nykynuorten pahoinvointi ja väkivallanteot ovat hälyyttävästi lisääntyneet, miksi oikean ja väärän raja yhteiskunnassamme on hämärtynyt ja miksi vanhemmat eivät ole kiinnostuneita siitä mitä heidän lapsilleen kuuluu. Ongelmien syy on Dawsons Creek plus pari pleikkaripeliä, joiden merkitystä analysoin paremmalla ajalla.

Toinen huolestuttava sarja, joka näyttää surullisen totuuden siitä millaisia ihmisiä Dawsons Creekkiä seuranneista nuorista kasvaa, on Escort – siis tämä suomalainen parinhakuohjelma, jota juontaa selkeän ja maneerittoman artikulaation omaava Jaana Tiltti Pelkonen.

Eksoottisen Escortin kohderyhmän valinnassa on kuitenkin epäonnistuttu - itseni kaltaiset masokistit muodostanevat nimittäin maikkarin kustannuksia ajatellen varsin kapean sektorin (joskin blogistanista löytyy kanavan onneksi yllättävän paljon ohjelmaan vakavasti suhtautuvia henkilöitä). Lisää yleisöä saataisiin, jos ohjelmaa markkinoitaisiin katsojakunnalle nopeana laihdutusmenetelmänä (vaikuttava aine vomitus/ emeesi).

Tässä kohtaa on sopivaa esittää julkinen anteeksipyyntö. Sinä miespuolinen henkilö, joka viimevuotisessa Escortissa etsit Lumikki-ilmiön omaavaa tyttöä – olen vilpittömän pahoillani siitä, että olen kiljunut useaan kertaan ravintolajonoissa Sinut nähdessäni pilkallisesti ’Lumikki ilmiöööö!’. En välttämättä ole tarkoittanut mitään pahaa.

Sekä Dawsons Creekin että Escortin seuraamisen myönteisiä puolia ovat idiotian sietokyvyn ja suvaitsevaisuuden kehittyminen.

Olen nimittäin ollut hiukka ongelmissa suvaitsevaisuuden kanssa, sillä en voi suvaita suvaitsemattomuutta mutten myöskään idiotiaa, mikä tekee minusta suvaitsemattoman, jonka vuoksi en periaatteita seuratakseni voi sietää itseäni, mutta koska siedän itseäni jälleen vallan mainiosti on jossakin kohtaa tätä tekstilitaniaa päättelyaukko, jota en tsorgen vaan jaksa enää etsiä, koska tästä lauseesta tuli aivan helvetin pitkä.

Jumalattomasta pulputuksesta huolimatta unohdin mainita tärkeimmän: vihaan myös sovinnaisuutta lähestulkoon yhtä paljon kuin netskeippi nelosta.

Mutta nyt tämä kaksinaamainen pötkylä, jollaiseksi itseni tunnen sillä en aina pysty noudattamaan tänne kirjailemiani ihmiskuntateorioita käytännössä, lähtee etsimään gradunsa metodologiaa, jonka luulen unohtaneeni viime viikonloppuna lähikapakkani narikkaan.

Syksy saa, minä en

2003-10-18T12:54:00.000+02:00

Näin viime yönä unta, että blogistani oli tehty leffa.

Ihmiset kävivät unessa katsomassa pätkää täpötäysissä teattereissa, itse kurkin ujona valkokankaan verhojen seasta porukan rektioita. Leffan juoni ei ollut kovin kummoinen - kankaalle heijastettiin tietokoneen näyttö jossa selattiin blogini tekstejä ees taas.

Mutta ei siinä vielä kaikki. Koska muuvin ansiosta diaryni tuli järjettömän tunnetuksi, sivuni kävijälaskuri sekosi, ja sen lisäksi satille iski ilkeä hakkeri (oikeaoppinen termi lienee joku krakkeri/kräkkeri). Joka tapauksessa tämä kiusankappale sotki sivuni kammottavaan kuntoon: väritti sitä kuin pahaista värityskirjaa ja läntti muistilappuja tekstien päälle.

En tiedä mistä muut suoritteet kumpusivat unimaailmaani, mutta muistilappujen tausta makaa duunipöydälläni. Olen sisustanut työhuoneeni erivärisillä lapuilla jotta muistaisin joskus siellä oleskellessani olevani esimerkiksi töissä.

Luulisin, että muistaminen olisi entistäkin terveellisempää vastaisuudessa, sillä sain kuin sainkin havittelemani liksanlisäyksen – ilmeisesti pomoni oli vieraillut blogillani ja peljästynyt ay-liikkeellä uhkailuistani.

Mutta kun nyt duuniasioihin pääsin: viime viikolla hämmästytin itseäni paltsuissa pöpistessäni ensinnäkin sillä, että olen omaksunut käyttööni aktiivisesta vastustuksestani huolimatta innovatiivisen termistön – nykyisin viljelen markkinatalouden kestäviä kokonaisratkaisuja ja tulostavoitteellisia ostovoiman kehityksiä niin vikkelästi etten edes ehdi hermostua. Lisäksi hoksasin, että mitä enemmän puhuin omasta mielestäni paskaa, sitä vakavammin minut otettiin. Tällä hetkellä elänkin epätietoisuudessa siitä, että onko todella niin että aina kun puhun paskaa puhunkin asiaa ja päinvastoin.

Tällaisesta hämmennyksestä toipumiseen vaaditaan vetreä viikonloppu sisuksia lämmittävine eliksiireineen. Ennen rymyämistä aion kuitekin sipsuttaa punttikselle ähkimään rautatankojen sekaan.

Liksankorotuksen lisäksi viime viikkojen ylpeydenaiheitani ovat olleet saavuttamani hurjat lukemat saliväännöissä. Koska blogiyhteisö on äärimmäisen suvaitsevainen kaikenlaisia aiheita kohtaan, puran myös itseäni riemastuttavat urheilutulokseni tänne (toinen syy purkuun on se, että ystäväni eivät kestä enää kuunnella): siispä jalkaprässistä ponnahutan viehkosti sata kiloa, ojentajaa käännän ähkien kolmisenkymmentä kiloa, haukkaria taas hiki otsalla viitisentoista kiloa (handuni taitavat muotoutua pian melko takapainotteisiksi), ja vatsakiertoväännintä liikutan neljälläkymmenellä kilolla.

Olen siis varsin vahva nainen. Muun muassa siitä syystä uskallan tunnustaa, että kuuntelen tämän bändin musiikkia.

Miehetön, lapseton (ja rahaton) humanisti...

2003-10-15T14:47:00.001+02:00

...jolla lisävarusteina hermojen paukkuminen, pari muuta kremppaa sekä kokonaisvaltainen vitutus. Annetaan eniten tarjoavalle pitkäaikaiseen psykofyysiseen kuntoutukseen sopimuksen mukaan, kuitenkin jo tänä itana. Pidettävä irti nesteitä sisältävistä pulloista, savukerasioista, kaikensortin töistä, miehistä, feministeistä sekä tietokoneista. Muuten helppohoitoinen. Ajoittain jopa hyväkäytöksinen, joskin verkostointi- ja yhteistyökyvytön.

Olen niin loputtoman kyllästynyt omaan olemiseeni, että haluaisin vaihtaa ylleni uudet värikuoret. Toivo on turhaa, sillä näin vanhentuneisiin malleihin sellaisia extroja ei taida olla saatavilla – ainoa mitä voisi löytyä on joku kurttuinen kantopussukka jossa tällaisia softavikaisia olioita voi säälistä kanniskella.

Päivieni ilostuttajat eivät myöskään voi saapua luuriini, jossa sentään on viimeisen päälle värinäyttö, gprs, örps, läprs ja hörs. Vaihtaa voisi, sillä kapulani oma elämä öisin vilkkuvine diskonäyttöineen ja aamuisine yhden piippauksen herätyksineen on tässä kilpailuyhteiskunnassa varsin jälkeenjäänyt juttu.

Vaan ei ole massia tällä humanistilla, eikä humanistikaverilla - tekniikan ja kaupan ystävästä puhumattakaan. Eikä koiraa, vaikka tilasin sen jo herran ajat sitten. Senkin pitäisi olla jo valmistunut, mutta ei kuulu mitään. Haluaisin kailottaa kasvattajan korvaan pari vähemmän valittua sanaa, mutta silläkeinoin todennäköisesti sabotoisin koko eläinhankkeen. Ei auta kuin nyyhkiä omaa onnettomuutta. Nyyh, nyyh.

Vaihtoehtoisesti voisin tietysti kelliä kurpitsojen seassa ja unohtaa kaikki maanpäälliset mieltä vituttavat ja ratkaisuja vaativat ongelmat, jotka ovat sinkoilleet tämänkin päivän ylleni kuin samarat taivaalta.

Mutten voi tehdä sitäkään, sillä kurpitsaviljelmät sijaitsevat jossakin niin kaukana, ettei siihen kaupunkilaisen maantieto kykene. Jotain hyvääkin on kuitenkin tiedossa. Edessä häämöttävä viikonloppu ja matka kehäkolmosen itäpuolelle. Ehkä tässä taas siis selvitään.

Miten ihmeellinen tapahtuu

2003-10-13T13:29:00.000+02:00

Tänä aamuna koin miten ihmeellinen tapahtuu. Spårapysäkillä vekotinta venaillessani minua yritettiin iskeä. Ja päivä on maanantai ja kello jotakuinkin yhdeksän. Eikä edes saappaita jalassa tahi alkoholia veressä. Olin pökertyä siihen paikkaan, mutta olen varma, että blogini femukritiikeillä oli osuutta asiaan.

Koska olen siis nyt löytänyt feminismin itsestäni, kannatan tästä eteenpäin miesten iskuyrityksiä naisia kohtaan spårapysäkeillä. Tosin kunnon feministin tavoin haluan rajata aihion koskemaan vain itseäni, jottei soppakippo putoa pois kaksoisleukani alta.

Aamusella ennen ratikkaan kipittämistäni ahkeroin venäjän läkejen kimpussa. Kirjailin monistelappuun tietoja itsestäni, mutta harrastusteni kohdalla tuli tenkkapoo. Olisin halunnut kirjoittaa harrastavani sporttia ja kettuilua, mutta en kyennyt jälkimmäisen osalta ilmaisemaan itseäni. Lisäksi empatiani tekstiäni tarkastavaa herttaista opea kohtaan esti yhteiskunnan ohella luovuuteni kukkaan puhkeamisen.

Viikonloppuna sen sijaan jaagasin hellyyttä. Siksi saapastelin baariin ja pyysin sitä. Tarjoukseksi sain säkeittäin bed-and-breakfast ehdotteita, mutta onneksi satunnainen hellyyskumppanini saapui pelastamaan satumaisen flaksin omaavan urbaanin neidon pulasta. YTH (ylemmän tason hellyys) on mielialaa kummasti kohottava troppi, jossa ei tarvita intiimien sektoreiden innovatiivista yhteistyötä. Kun saan edellä mainitun spårapysäkkikeissin vasaroitua kaikkien kanssaeläjien tajuntaan, ryhdyn laajentamaan feminististä tietoisuuttani edelleen ja alan kannattamaan naisten mahdollisuutta tehdä kyseisiä hellyysaloitteita baarissa. Lähinnä siis kuitenkin itseni mahdollisuutta tehdä niin.

Hellyyden lisäksi kärtin suojelua, jonka merkitystä psyykeeni toiminnalle YTH-jannuni ei valitettavaa kyllä ensialkuun käsittänyt. Olin jo aikeissa kutsua supon apuun, kunnes mies ymmärsi hätäni ja pääsin kömpimään sällin turvalliseen syliin koko loppuyöksi. Aamun analysoinneissa totesimme kuitenkin, ettei tasa-arvo toteutunut yöllisessä nukkumissessiossa – mikäli tähän olisi haluttu päästä, olisi pitänyt laittaa herätyskello soimaan puolessavälissä kuorsaamista, ja vaihtaa asetelmaa siten, että mies olisi tullut minun syliini uinumaan. Luuthan siinä olisivat rusahdelleet ja sisuskalut pamahdelleet toimintakelvottomiksi, mutta mitäpä en tekisi yhteiskunnallista tasa-arvoa edistääkseni.

Suojelua olisin tarvinnut siitä syystä, että olen hirmuisen peloissani edessäni häämöttävästä uudesta työtehtävästä. En ole lainkaan varma riittävätkö rajalliset taitoni toimen toimivaan hoitamiseen. Mikäli epäonnistun, minut passitetaan mitä todennäköisimmin syntisten säkeideni kanssa ikuiseen kadotukseen, minulle nauretaan ja kasvoilleni syljetään, koska olen huono ja epätäydellinen työntekijä, joka ei muista enää kuinka pagemakerissa pätkittiin tekstiä ja mitä tarkoitti accesin viite-eheys.

Kauheuksia odotellessani keskityn nykyisen toimeni, miesvihaajafeministin, kunnianhimoiseen hoiteluun, mutta lisäksi tarjoan sovinnon kättä, sillä ihan totta, en jaksa ottaa vastaan enää yhtään uutta titteliä. Edellisissäkin on vielä tekemistä. Sovitaan että siellä Tampereella ollaan oikeassa. Jooko.

Feminismi, osa 359873085730

2003-10-09T15:10:00.000+02:00

Olen muutaman päivän hihitellyt ilmeisen hulluuden partaalla itsekseni spårassa, kun ihmiset astelevat totisina kuljettajan luokse lipun ostoon ja kajauttavat ilmoille sananparren ”ilmanvaihtoa” kuin minkäkin mystisen mantran.

Dynaamisen yhteistyökykyinen blogidiskurssi palauttaa kuitenkin aina maanpinnalle mutta hulluutta se ei tästä mielestä poista, joten älkää pliis jooko kiltit kutsuko minua normaaliälyiseksi, olen mieluiten aatteineni ja vaikka vaatteinenikin paljon persoonallisemman kuuloinen mottiotsa, puusilmä tai parkumatti. Tämä on sitten muuten viimeinen kerta kun tähän aiheeseen palaan. Toivon mukaan. Kiinnostuksen aste kun laskee sekä täällä että todennäköisesti myös siellä jossain.

Viime aikoina olen joutunut pohtimaan olenko minä feministi, ja jos olen, mitä nämä muut itse itsejään feministeiksi tituleeraavat blogisisaret sitten ovat, vai muodostammeko sittenkin siskoklaanin, johon tietämättäni kuulun. Vastustan kuitenkin henkeen ja vereen liitoutumista johonkin jengiin vain siksi koska olen sukupuoleltani nainen, koska tällainen verkostoituminen on ilmeisen epätasa-arvoista ja siksi haitallista. Pohdintani alkoi kuitenkin tästä. Oi Sari Näre, miksi teit tämän juuri minulle. Miksi löysin sinut juuri nyt.

Näreen myötä on luontevaa palauttaa keskustelu perheeseen ja erityisesti lastenhoitoon, josta tämäkin interaktiivinen kädenvääntö sai aikanaan alkunsa. Palautan mieliin myös aiemmat arvoteoreettisia diskursseja käsitelleet tekstini, joista löytyy myös konkreettista polemisointia nykyajan pirstaloituneesta emansipaatiosta. Tutustukaa toki.

Vaikka luetun ymmärtäminen on ymmärrettävän vaikeaa, ja yksityisistä tapauksista vedetään kieltävistä kehoitteista huolimatta johtopäätöksiä yleisiin caseihin (valitan dynaamista termistöäni, mutta strategiset visionmuodostuspalaverit saavat aina pasmani sekaisin), otan riskin ja toistan jälleen itseäni: sanoin aiemmin, että yhteiskunnassamme ei arvosteta hoivaamista, joka naisten arvoksi on katsottu kuuluvan.

Tähän väittämään sain vastineeksi sen tyylistä kritiikkiä, että pitäisin mieluusti nykynaiset edelleen hellan ja nyrkin välissä. Juuhuuh. Mutta kuinkas nyt suu pannaan, kun yhteiskuntamme ylimmäinen femu Sari Näre on meikäläisen kanssa samaa mieltä (tai vaihtoehtoisesti toisinpäin)? Samassa tekstissä samainen Näre toteaa myös feministisen jatkokertomukseni toisessa osassa esittämäni naisen seksuaalisen hyväksikäytön miestä kohtaan mahdolliseksi.

Sen sijaan yhteiskuntaa käsitellyt edellinen blogeeraustekstini tarkoitti käytännössä sitä, että olen kyllästynyt blogidiskurssifemujen, sekä myös arkielämässä tapaamieni feministien ja hip heijakkaa myös muiden eläjien kuten itseni tapaan jäsentää lähinnä yksityisiä ongelmia yhteiskunnan nimiin. Jos maailmaa halutaan muuttaa, helpointa ja tärkeintä on aloittaa omasta päästä.

Jos omassa kupolissa risteilee ajatusverkosto, jonka mukaan lastenhoito ja äitiys ovat arvottomia tehtäviä, niin kuinka voi taistella naisten puolesta pahaa maailmaa ja yhteiskunnan yhteisiä aatteita vastaan. Semmoinen kinkkinen tosiasia nyt kuitenkin nimittäin on vain se, että naiset synnyttelevät niitä muksuja, eivät miehet. Ja tämän tekstilitanian tarkoituksena ei ole muuten nyt leimata Birdyä ja Isosiskoa, tarkoitus on pikemminkin pohtia yleisiä ilmiöitä.

Synnytyssyystä naisen täytyy valita uran ja äitiyden välillä, ainakin hetkeksi, mikäli aikoo tenavia hankkia. (Rautalankavääntö huom. tämä ei tarkoita sitä, että esimerkiksi määräaikaispaskaduunit olisivat oikeutettuja). Toisaaltahan äiti voisi imettää urasukkulana sitä lastaan, mutta kun tissin ulosveto työpaikan kahvipöydässä on kanssaeläjäfeministien mielestä kauhiaa, niin ehkä tosiaan on sitten parempi pysyä siellä kotosalla rintojensa kanssa pyörimässä.

Jos naisen aseman tiedostava feministi puoltaa yksipuolisesti vain urasukkulan eloa ja dissaa ei niin hyvin naisen asemaa tiedostavaa ja kapeamman urapolun valinnutta äitiä, on se melkoisesti sama asia kuin jos suvaitsevaiseksi itseään tituleeraava henkilö suvaitsee eri kansalaisuuksia sekä seksuaalitapoja, mutta dissaa oman kansansa konservatiivista maalaisveljeä.

Feminismin diskurssiin kuuluu myös sanasaivartelu, jolla pyritään paljastamaan piilossa lymyäviä asenteita. Tässäkin interaktiivisessa kädenväännössä moista voi harrastaa, jos viitsii ja jaksaa. En jaksa. Enää.

Mutta palataan taas kaljuihin. Vaikka sukutauluni on tupaten täynnä pohjanmaalaisia
matkasaarnaajia, en perustanut blogiani siksi, että voisin jakaa viisasta sanaani tietämättömille. Minä näen mitä ulkona tapahtuu omilla silmilläni, kuulen kitkerätkin puheet vain omilla korvillani – siksi voin kertoa
täällä mitä kauhiaa maailmassa kulloinkin on tapahtunut minun mielestäni. Koska olen subjektiivinen oman elämäni alueella, en halua enkä pysty (enkä ymmärrä miksi edes pitäisi) valistamaan vaikkapa kaljuuntuvia miehiä tukankasvatuksen teorian saloihin kirjoittelemillani teksteillä - siihen olen aivan
liian tyhmä ja nuori.

Viimeinen settini feministisessä keskustelussa koskee feminismin kritiikkiä. Feminismin kritiikki itseään kohtaan on ehkä kauneinta, mitä aate on naisten koulutusmahdollisuuksien, työssäkäymisen ja muiden konkreettisten tosiasioiden ajamisen jälkeen saanut aikaiseksi. Kun feminismi kyseenalaisti koko tasa-arvon käsitteen ja kritisoi omaa olemassaoloaan (perimmäinen teesi: pyrkimys naisten ja miesten väliseen tasa-arvoon) pidin aatteesta. Sittemmin aatteen kannattajat ovat syystä taikka syyttä nimikoituneet lähinnä kiihkosisariksi, jotka jaksavat paasata suurimmaksi osaksi historiaan (kiitos feminismin) jääneistä tosiasioista.

Feminismi nimenä on nykyaikana - jossa miesten oikeus perheeseen ja lasten huoltajuuteen erotilanteissa on varsin kyseenalainen, ja hoiva-arvojen arvostus huitelee roimasti pakkasen puolella - osoitteleva ja jopa epätasa-arvoinen. Mieluummin puhuisin ihan vaan tasa-arvosta, jolloin arvokeskustelu ei nimikoidu feminismistä tietämättömienkään piireissä vain toista sukupuolta koskevaksi pamlaukseksi.

Yhteiskunta

2003-10-06T15:07:00.000+02:00

Nyky-yhteiskunnan asenteet seksiasioiden suhteen ovat vapautuneet. Okei. Samaisen kunnan asenteet naisten rietasta seksikäytöstä kohtaan ovat nekin aiempaa suvaitsevaisempia. Just niin. Yhteiskunta on myös muuttunut välinpitämättömämmäksi - esimerkiksi vanhustenhoito on retuperällä ja sairaat ikäihmiset majoitetaan pieniin huoneisiin joissa asuu monta muutakin ihmistä. Joo, kamalaa on. Kyllä se yhteiskunta on itseasiassa paska. Pääsisikö sille heittämään noottia aiheesta? Tiedättekö yhteiskunnan puhelinnumeron jos minä soitan sille ja vähän valitan epäkohdista?

Vai löytyisikö siltä meiliosoitetta.

Tämä joka nais- ja mieskansalaisen jutuissa hilluva kaveri nimeltä yhteiskunta on kasvattanut osuuksiaan ihmisten jokapäiväisissä ongelmissa sen verran suureksi, että minua on ruvennut vituttamaan. Ihmisyhteisön ongelmien syinä kun eivät nykyisin ole kansalaisten kupoleissa risteilevät aatokset, vaan tuo jokapaikanriesa yhteiskunta.

Tuo varsin kettumaiselta kaverilta vaikuttava kunta on esimerkiksi läsnä kaikissa parisuhdeongelmissa. Suhteiden mahdolliset tasa-arvostusongelmat ovat yhteiskunnan, eivät suhteessa elelevien ihmisten synnyttämiä. Tietenkin. Jos mies ei kohtele naista tasa-arvoisesti, hän ei ole pösilö ukko vaan yhteiskunnan epätasa-arvoisten asenteiden ja ilmapiirin muovaama tuotos. Hohhoijjakkaa.

Sama kuntakaveri kärkkyy kintereillä silloin, jos nainen haluaa kunnianhimoisesti hoidella uransa,
äitiytensä ja kauniina vaimona oleskelun. Mikäli misu jossakin vaiheessa kokee itsensä ahdistuneeksi koska aika ei riitä hoitamaan jokaista roolia, on vika yhteiskunnan, ei naisen. Yhteiskuntahan se painosti naisen hoitamaan jokaisen pestin täydellisyyttä hipoen valmiiksi.

Paskamainen yhteiskunta on asettanut monien roolien viidakossa kärvisteleville feminiineille myös paljon pulinaa aiheuttaneen ulkonäköpaineongelman. Yhteiskunta nimittäin painostaa päivittäin naisia näyttämään kauniimmilta ja aloittaa kailotuksensa hetimiten kun naikkonen pääsee ylös sängystä. Yhteiskunnan - eli siis sen kaverin jolla todella on sormensa pelissä joka jutussa - asenteen rinnalla väijyvät tässä ulkonäkötapauksessa tosin myös kunnan kanssa ajoittain kaveeraavat pahat miehet.

Pahat miehet ja yhteiskunta haluavat että naiset nyppivät kulmakarvansa joka aamu, ettei pehmoisista perseistä löydy selluliittia ja että tissit töröttävät haluttavasti paitojen alta joka hetki. Eivät suinkaan naiset itse. Naiset eivät kyttää toinen toistaan sillä silmällä, että tuohan on rumempi kuin minä. Ehei. Yhteiskunta ja tässä tapauksessa myös pahat äijät kaverinsa rinnalla siellä kurkkivat kulman takaa millainen pakkeli naisen naamassa tänään on.

Kun tilanne on näinkin paskamainen, että yhteiskunta asenteineen tunkee jokaiseen kolkkaan missä ihmisiä elelee, olisi kiinnostavaa tietää, kuinka se yhteiskunta itseasiassa kansalaisiaan painostaa. Valituspuhelukin olisi helpompi pirauttaa, mikäli tietäisi miten se kunta on aiheuttanut sitä konkreettista pahaa yksilön elämässä.

Onko se tähdännyt aseella ohimoon sitä naista, joka ei trimmaa takalistoaan selluliitittomaksi ja uhannut ampua? Vai onko se huudellut ihan kovaankin ääneen naistenlehden sivuilta tai ratikkapysäkin mainoksesta että tältä sun pitäisi näyttää? Entä onko se kuiskinut kenties juuri sinun miehesi korvaan öisin että alista kuule sun naistas kaikin tavoin tai et ole mies ollenkaan?

Vai voisiko kenties olla niin, että ongelmat jotka tilitetään yhteiskunnan nimiin, johtuisivatkin ihmisistä itsestään? Voisiko esimerkiksi olla niin, että kun se nainen kokee, ettei ehdi hoitaa uraansa, äitiyttään eikä liehitellä kelpo vaimona eteenpäin, että hänellä olisi mielessään malli siitä millainen on oikeaoppinen nainen, eikä hän sillä siklalla koe täyttävänsä tuota järkeilemäänsä ideaalia?

Yhteiskuntaparkaa on helvetin helppo syyttää, kun omien ajatusten syövereihin ei uskalleta sukeltaa. Sieltä kun saattaisi löytyä paljon muutakin kammottavaa ja perehtymistä vaativaa tavaraa, kuin ne ongelmat joihin avara ja laaja yhteiskunta on kiva lavastaa syylliseksi.

Saappailla suoraan myllyyn

2003-10-03T15:48:00.000+02:00

Haluaisin edelleen rähjätä. Viime viikonloppuna ravintelissa käyty verbaalimylly avasi ilmiselvästi jonkin patoutumia pullistelevan sopukan sisimmässäni. Uusi löydös kuiskii minua pohtimaan itseäni, mutta vastustamattomampaa olisi ottaa rähjäyssessio uusiksi. Ja tehdä kasoja. Lisäksi haluaisin kieriä lattialla, mutta koska olen vielä pitkään töissä, en luultavasti voi tehdä sitä. Ainakaan vielä.

Väliaikajumppana kävin viemässä lompakkoni sisällön Suomen suurimpaan ostariin. Ostin sitä sun tätä ja kaikkea hyödytöntä. Muun muassa maailman kalleimman kaulahuivin ja mustat saappaat. Uijeah.

Ajattelin hyödyntää saappaita parisuhteen hankinnassani. Tavoitetta silmälläpitäen ostin lisäksi muutaman hameen, joskin ne ovat hiukka liian pitkiä ja siten siveellisiä parin suhteen kaappaukseen. Lataan suurimmat odotukseni siis saappaisiin. Jotta kengät täyttäisivät niille asetetun tulostavoitteellisen vision, pitäisi klopottimilla varmaankin opetella keekoilemaan kaatumatta eteenpäin. Epäilen kuinka sen opin, kun jo tavallisillakin popoilla kaadan luentosaliin ahtautuessani pöydät ja tuolit.

Miehekäs saapastarvontatyyli naisellisen kekkuloinnin sijaan olisi voinut kuitenkin tuoda kuluneen viikon tuloksettomissa liksankorotusneuvotteluissa paremman lopputuloksen. Olihan vastapuolella vanhempi mies, joka ilmiselvästi sorsi neuvottelutuloksella suhteellisen nuorta naista. Harmi että ostin saapikkaat vasta paltsun jälkeen.

Palkka-asia ei silti suinkaan tähän jää. Koska omaan synergistä kokemusta tessipuhelimen vakioasiakkaana, ajattelin hyödyntää dynaamisia taitojani ja rimpauttaa luuriin nytkin. Kumoan ilkeän pomoäijän nurin ay-liikkeen suosiollisella avustuksella. Säälin setää jo nyt, mutta minkäs teet - eihän hän voinut mitenkään tietää kenelle vittuili. Toivon todella, että tulevan ryöpytyksen jälkeen hän muistaa mitä tarkoittaa yhteistyö eri sektorien välillä.

Sektorien välisestä yhteistyöstä saarnattiin hiljan erään projektin toimesta järjestetyissä iloluonteisissa, mutta silti kovin evankelisissa yhteishengennostatussessioissa. Ahdistuin synergiseen paskanjauhantaan, niin uskomattomalta kuin se saattaa kuulostaakin – ja etsin loppubileiden ajan hätäuloskäyntiä.

Ahdistus kumpusi keistäpä muista, kuin sovinistisista naisista, hehhee. Jatkuva miespomon perseennuolenta ja naistyöntekijöiden junttishumoristinen solvaaminen – nimenomaan naisten tekemänä – järkytti herkkää sieluani.

Ennenmuinoin minunkin mielestäni oli ymmärrettävän tarkoituksenmukaista tuhlata energiaa miessovinisteja vastaan. Nykyaikaina suurempi uhka tuntuu kumpuavan naisrintamalta. Ehkäpä jossakin virkkuuseurassa edelleen järkyttää se kun joku tokaisee, ettei nainen esimerkiksi saa orkkua iisisti pelkässä yhdynnässä – sen sijaan modernin urbaani sovinismin vastainen taistelu tarvitsisi tasa-arvon sotureita vallan toisilla, etenkin näillä naisten vallitsemilla, areenoilla.

Mutta jotten taas ylly myllyyn keskenäni, kiitän ymmärryksestä ja lähden tepastelemaan uusilla köpikkäilläni pitkin minimipalkkaisen urani käytäviä.

Feminismi, osa 2

2003-09-29T21:47:00.000+02:00

Jaahas, jouduin taas myllyyn, jossa tosin viihdyin sen verran hyvin viime viikonloppunakin, että annetaanpa palaa uudelleen. Birdy suivaantui feminismiä käsitelleestä tekstistäni, jossa kritisoin Isosiskon tapaa käsitellä asenteellista artikkelia. Toivoisi kuitenkin, että edes yritettäisiin ymmärtää mitä toinen haluaa sanoa, ennenkuin hutkitaan.

Ilmeisesti kuitenkin jo se, että feminismi-aatetta uskaltaa arvostella joku ilmeinen umpipönttö stadilaishempukka, joka blogissaan kirjoittaa pääasiassa puhdasta paskaa on saanut Birdyn silmät pomppimaan kiivaaseen tahtiin rivien yli – tästä kertoo muun muassa oletus siitä että arvostelen feminismiä siksi että säilyttäisin miessuhteeni. Siteeraan tämän kommentin seuraksi kritisoijaani.

”Minä en ole kielteinen ja ennakkoluuloinen vinonaama siksi, että olen toista mieltä.”

Helpotuksen sanasena voin kuitenkin kertoa, että ne miessuhteeni jotka haluan säilyttää eivät todellakaan blogiani seuraa, joten jos asiaa siitä suunnasta tarkastellaan, on aivan herttisen sama mitä täällä räyhään. Ihan niin tärkeää tämä blogittaminen ei nimittäin ole että viitsisin tänne ystäviäni käskeä.

Tämän rimpsun lukemiseen jouduin sen sijaan käyttämään jo vajaata aivokapasiteettiani:
”Mikä sitten on Naiskansalainen, joka latistaa feministiä, joka on naistenlatistajasovinisti?”

Hyvä kysymys. Tarkoitukseni oli tosin arvostella aatetta, ei ihmistä, mutta otteet lipsuvat näemmä paremmissakin piireissä.

Vaikka en tavallisesti pidä siitä, että toistan itseäni, toistan silti ja totean, että syy sille miksi pidän edelleen feminismiä sen nykytilassa paikalleen jumiutuneena aatteena ovat sekä omakohtaiset kokemukseni ko. liikkeen kannattajista, sekä todellakin edelleen Isosiskon ja joskus myös Birdyn blogien kaltaiset tekstit.

Esimerkki, josta ei kannata vetää yleisiä johtopäätöksiä: jos feminismistä tauotta paasaava ihminen (lähipiiristäni) lähettää miehen pois kotoaan yöllisen naintireissunsa jälkeen sanoilla ”sä voitkin sitten lähteä himaan, sulla ei ole enää mitään käyttöä”, ollaan kyllä pahasti pöpelikössä niinkutsutun ihmisarvon rintamalla, joka tietääkseni kuuluu myös mieskansalaisten perusoikeuksiin. Minä en siedä asenteellista, alistavaa enkä loukkaavaa käytöstä miesten enkä naisten suunnalta. Edellisen esimerkin lisäksi vaikkapa tällaista:

”Kun mies yrittää peittää kaljua 30-senttisellä hiustupolla, joka on kasvatettu korvan tai niskan juureen, ja joka kovitetaan lakalla, ja vedetään kallon yli toiselle puolelle - se on *säälittävää ja irvokasta*. Ei kukaan oikein ota sellaista miestä vakavasti, hänelle naureskellaan selän takana ja ihmetellään hänen traumaattisuuttaan.”

En silläkään uhalla, että leimaudun ”modernisti urbaaniksi ja puollan naisten oikeutta käydä töissä sekä tehdä seksialoite baarissa”. Sorry vaan beibet. Ja mikäli yllä oleva kaljuteksti oli huumoria, olen pahoillani etten ymmärtänyt sitä.

Jos yleisasenne miehiä kohtaan on se, että he ovat aivottoman tunteettomia munanroikottimia, joiden ainoa tehtävä elämässä on sortaa ja kiusata naista, ja jos naisen ja miehen yhteiselo lisäksi nähdään jatkuvana tappeluna tasa-arvoisista oikeuksista niin soromnoo siskot, täältä ei tukea heru.

Lauantain lirkutus

2003-09-27T10:15:00.000+02:00

Olen pyörinyt koko aamun peilin edessä ihastelemassa itseäni. Kulutin viime viikolla muutaman illan omien tekstieni parissa ja ihastuin ajatuksiini siinä määrin, että pidän kohtapuolin itseäni uutena Sanan julistajana. Mutta tarkoittaako se että ihailen ajatuksiani myös sitä, että olen ihastunut itseeni? Entä jos olisin ihastunut ruumiiseeni? Olisinko silloinkin ihastunut itseeni? Ollakseni kokonaisvaltaisesti ihastunut itseeni, eikö minun pitäisi ihailla samanaikaisesti sekä ruumistani että ajatuksiani?

Kuten ylläolevasta huomaa, olen muutamankymmenen ryypyn tarpeessa, jotka kaikki aion kumota kurkkuuni tämän illan kesteissä.

Kuulostelin viime viikolla sisimpäni lisäksi ylexiltä Kanerva Eskolan ja jonkun Villen haastattelua nettipäiväkirjoista. Kanerva oli juuri niin fiksu kuin hänen Agrippansa kirjalliset tuotteet antavat ymmärtää, muttei kuitenkaan kuulostanut siltä minun mieleni kuvittelemalta Kanervalta, joka on tietysti oikea versio kyseisestä henkilöstä. Kuuntelukokemuksella oli sama efekti kuin jos katsoisi lukemastaan kirjasta tehdyn elokuvan, jossa Hollywoodi tuhoaa pienen ihmisen pienet kuvitelmat tapahtumista.

Villestä taas jäi päällimmäiseksi mieleen narina siitä, kun nettiin jää tyhjiä linkkejä kun jotkut blogittajat yhtäkkiä lopettavatkin päiväkirjoittamisen. Voi voi, onhan se kamalaa, etenkin kun täällä interaktiivisessa hypertekstiverkossa kaikkien linkkien päästä löytyy ihan sumeat määrät informaatiota - siis niitä typeriä tyhjien linkkien jättäjäblogittajia lukuunottamatta.

Viime viikon raskaan työtaakan ahdistamana koitin myös selvitä jostakin kummunneesta hoivavietistäni. Haluaisin kipeästi rasvata, talkata, pestä, pukea ja kammata jotakin. Haluaisin olla vastuussa jostakin elävästä tyypistä, vaikka itsessänikin on kyllä melkoisesti tekemistä.

Mies ei käy tarkoitukseen, sillä sitä ei ole tarkoituksenmukaista pukea, ainoastaan riisua. Voi olla, että mies myös ryhtyisi rimpuilemaan jos talkkaisin, kampaisin ja rasvaisin häntä. Vauva on myöskin poissuljettu vaihtoehto, koska se kasvaa kuitenkin sen verran isoksi, että kampaus ja pukeminen täytyy unohtaa. Ainoaksi vaihtoehdoksi jää jokin eläin.

Hevosta en enää halua, lappasin paskaa tallissa koko lapsuuteni eikä seitsemän vuoden breikkikään ole tuonut takaisin hevostelemisen intoa. Hevosen nähdessäni saan nykyisin hysteerisen stressikohtauksen, koska haluan varmistua siitä että sillä on ihan varmasti kaikki mahdollisimman hyvin.

Koirat, puput ja kissat loikkivat niinikään lapsuusmaisemissani, joten jokin niistä voisi tuoda sisältöä laiffiini. Taidan päätyä johonkin pikkukoiraan, jota voisin kuljettaa mukanani milloin mihinkin. Se voisi tulla mukaani töihin, luennoille ja shoppailukierroksille ja iltaisin voisimme nakertaa yhdessä joitakin herkkupaloja Sinkkuelämiä katsellessamme. Hip hei, näinhän minä teenkin. Sitten voisin aina sanoa uuden miehen tavatessani, että se ei riitä että sä hyväksyt mut, sun täytyy hyväksyä myös mun koira. Luulenpa silti, ettei se koira aiheuttaisi läheskään niin suuria hyväksymisongelmia kuin sen omistaja.

Epämääräistä sälää

2003-09-25T17:07:00.000+02:00

Ex-kilparatsastaja egoni reagoi hyvin hitaasti. Köyhdyttävästä tehottomuudesta huolimatta Henksuli ihmissuhteineen siirretään toistaiseksi arkistoon. Kun faktoihin ja tutkimuksiin perustuvia kommentteja halajava bloggari perustaa itse omat väitteensä lötvölle pöpperölle ovat rationaaliset periaatteet pahasti pöpelikössä.

Ehkä vielä joskus palaan Henksun pariin, jonka teesien mukaan minä(kään) en ole mies enkä nainen. Miehet osaavat nimittäin Henksun lempparikirjan mukaan teknisiä juttuja ja naiset jotain kieliä.

Meikäläinen ei osaa kumpiakaan. Kielet eivät uppoa kupoliin rautakangellakaan ja matematiikka fysiikkoineen pursuaa yli ymmärryksen aina tilipäivän jälkeisenä dagenina. Olen siis jonkinlainen manipuloitu mutantti. Henksun ansiota on kuitenkin se, etten enää ihmettele miksi aikoinani haettuani kesätöitä Korkeasaaresta minulle tarjottiin hybridin tehtävää.

Todennäköisesti jopi olisi tarkoittanut sitä, että minut olisi teljetty häkkiin koko kesäksi, ja keitsin ulkopuolelle olisi pystytetty ominaisuuksiani ruotiva kyltti. Uhanalaisuudestani huolimatta en jäänyt ottamaan selvää duunin sisällöstä - turha siis spekuloida kun ei ole faktoja. Hybridinä olo voinee olla palkitsevakin työtehtävä.

Syysmyrskyjen iloksi sain jälleen käsiini uuden Cosmon, tuon wannabee-kukkamekkotytön raamatun. Koska olen edelleen uppoutunut kyynärpäitäni myöten miesongelmiini, olin ilahtunut sillä uusi magaziini kertoo 50 vinkkiä kuinka mies saadaan palvomaan naista. Vaikka sana palvonta edelleen vituttaa, enkä vieläkään halua miestä joka harjoittaa kyseistä toimintaa minun suuntaani, syvennyin silti artikkelin opetuksiin. Seuraavassa kommentoituja otteita herkuista:

Opetus 1. Tunnusta häpeällisimmätkin asiat itsestäsi. Kerro rohkeasti esimerkiksi se että pieret öisin niin että heräät itsekin meteliin, ja ryntäät tokkurassa ulko-ovelle koska luulit oveasi hakattavan.

Opetus 2. Kiitä miestäsi ovien avaamisesta, ravintolalaskun maksamisesta tai vain hammasharjan ojentamisesta kylpyhuoneessa. Muista myös kiittää puhelimeen vastaamisesta tai soittamisesta, tekstiviestin lähetyksestä tai siihen vastaamisesta, siitä jos hän on maisemissa vielä kahden päivän deittailun jälkeen, siitä jos hän on maisemissa vielä kahden viikon jälkeen ja siitä jos hän on vieläkin maisemissa kahden kuukauden tutustelun jälkeen.

Opetus 3. Älä pakota miestäsi tanssilattialle. Jos hän ei halua tanssia, tanssi jonkun muun miehen kanssa.

Opetus 4. Kehitä seikkailunhaluasi. Tanssi edellisessä kohdassa olleen ”muun miehen” kanssa intiimisti.

Opetus 5. Älä luovu vanhoista harrastuksistasi ja ystävistäsi. Raahaa edelleen kotiisi kaikki ne miehet jotka sinne kuuluvat – selitä ystävät ystäviksesi ja harrastuskumppanisi harrasteiksesi.

Opetus 6. Ystävysty miehesi kavereiden kanssa. Verkostot eivät koskaan ole pahasta, jos vaikka miehesi ei haluakaan taas tanssia.

Opetus 7. Suhtaudu positiivisesti ihmissuhdeongelmiin. Hymyile mahdollisimman leveästi jos miehesi varaa aikaa keskustellakseen spontaanisti kanssasi suhdettanne hiertävistä ongelmakohdista esimerkiksi kesken poikien kahden viikon saunaillan.

Kyllä Cosmo tietää. Alan harkita kestotilausta.

Feminismi

2003-09-21T21:01:00.000+02:00

Siirryn vaihteeksi vakavammille vesille, koska huumorinkukkani on kuivunut. Lykinkin nyt liikkeelle tekstiä feminismistä.

Feminismihän on nimittäin aate, joka on saanut aikaan paljon hyvää. Feminismi on saanut aikaan myös sellaista, jota minä en naisena voi allekirjoittaa. Muun muassa tästä syystä en voi tuntea sisarsympatiaa esimerkiksi Isosiskoa kohtaan.

Sisko kirjoittaa lähinnä feministisiksi laskettavista aiheista, joistakin sanomisista olen hänen kanssaan osin samaa mieltä. Lauantain postaus sai kuitenkin niskavillani sähköisille kikkuroille. Ei suinkaan siksi, että hänen linkittämänsä Kalevan artikkeli oli asenteellinen, vaan siksi että hänen tyylinsä käsitellä sitä oli perifeministisen suppea. Juuri tämän asenteen vuoksi pidän feminismiä nykyisin liikkeenä, joka on jumiutunut raivoamaan paikalleen.

Kalevan artikkeli käsitteli pohjoissuomalaista perhettä, joka oli tilannut kodinhoitoapua selvitäkseen äidille lasketuista töistä. Siskoa harmitti se, ettei artikkelissa sanallakaan mainittu isää eikä käsitelty hänen osuuttaan kotitöiden hoitamisesta. Perin tavallinen asenne siellä perähikiän korvessa, jos sallitte sanoa.

Sen sijaan että isosisko olisi kiivastunut siitä, kuinka epäoikeudenmukaisesti artikkeli sulki miehet lastenhoidon ja perhe-elämän ulkopuolelle, hän raivosi siitä että kotityöt edelleen lasketaan ainoastaan naisten tehtäväksi. Asenne paljastaa valitettavan selkeästi sen, kuinka vähän isosiskokin pohjimmiltaan todella arvostaa lastenhoitoa ja kodinhoitotyötä.

Se että feministiksi tunnustautuva ihminen allekirjoittaa näin naisten töinä pidettyjen tehtävien arvottomuuden, tarkoittaa minun mielestäni käytännössä sitä, että hän on naisten sortaja itsekin. Hän astuu samalle puolelle sovinistisen liikkeen kanssa (johon muuten nykyisin kuuluu hillittömän paljon naisia), joka ei pidä naiseuttaan toteuttavia siskoja oikeastaan minkään arvoisina.

Samaan sarjaan kuuluu nais ja mies-sanojen kieltämisen ehdottaminen. Silloin jos nainen kieltää naiseutensa, eli siis sen että hän on nainen, hän ei arvosta itseään sellaisena kun on - eli naisena. Sama juttu tietysti miehillä. Idea siitä, että ihmiset kohdattaisiin ihmisyytensä perusteella, juttu josta itsekin olen kirjoittanut, on herttainen unelma. Ja samalla hyvin naivi, mutta eihän meitä kukaan estä haaveilemasta.

Minulla on feminismiä koskien myös toinen haave: toivoisin, että aate keskittyisi nykypäivänä siihen, että naisellisten arvojen (kuten tämän hoivatyön) kieltämisen ja torjumisen sijaan näiden asioiden arvostus saataisiin yhteiskunnassamme samalle tasolle ns. kovien arvojen (kuten rahatalous jne.) kanssa. Tällainen korjaus vaikuttaisi automaattisesti esimerkiksi tähän paljon parkua aiheuttaneeseen palkkatasa-arvoon. Koska feminismi on joskus saanut paljon hyvääkin aikaan, uskon että se pystyisi nyt myös tähän. Tosin vain mikäli aatteen kannattajat sitä TODELLA haluavat.

Kehnoa läppää

2003-09-20T18:44:00.000+02:00

Olen ollut viime päivät hiukka kiireinen. Meilini tulvii postia paksusormisilta poliisipalomiesakateemikoilta, joita en tiennyt bittiavaruudessa leijuvankaan.
Nyt olen hyvin hyvin rasittunut. Miehiä on aivan liikaa. Itseasiassa olen aivan loppu. Aivan loppu. En jaksa enää.

Mutta onneksi viikonloppu tuli ja pelasti. Seurusteluoppaani mukaan viikonloppuisin ei tarvitse pönöttää toisen vieressä sohvalla, tuijottaa tätä silmiin ja kuunnella haltioituneena, että voi mitä ihania sanoja ja peräti lauserimpsuja sen suusta nyt tulee.
On se nimittäin rasittavaa ja etenkin kuluttavaa kuunnella jotakin kestomonologia siitä millainen jonkun lapsuus on joskus ollut, mitä se tekee työkseen, mitä vapaa-aikana, montako seurustelusuhdetta sillä on aiemmin ollut ja niin edelleen. Hei haloo. Seurustelu on ihan jees nakki, mutta sen tutustumisvaiheen voisi jättää puolestani pois.

Hei haloo-fraasia soviteltiin viikonvaihteen Ilta-Lehdessä Pave Lipposkan, eli Iso P:n, suuhun. Mahtaa savolainen rusinapulla taas vetää muhevat murjaisut pahoille toimittajille tuostakin ilkeilystä. Mutta ei se mitään, sillä vieressä on Päivikki feministi Lipposka, joka on taas tehnyt ihan itse ja omilla ansioillaan uuden kirjan. Päivikki kertoili vuolaasti toimittajille, hihitysten saattelemana, nuoruuden eliksiiristään - vanhempi mies kun kuulemma pitää naisen nuorena ja kauniina, eikä ukkelin siksi tarvitse katsella muiden naisten perään.

Päivi parka. En välittäisi kommentoida leidin sanomisia, sillä jo se että mies hurmaa naisen ruusuilla ja Edith Södergranin runoilla kertoo omaa tarinaansa jossakin päin vallitsevasta tyhjiöstä. Päivikki paljastaa itsensä kuitenkin liian avoimesti, siksi minäkin kiihdyn ja kirjoitan, kun en madamea pääse ravistamaankaan. Tottakai Paavo on nimittäin hurmannut hissanopen sillä, että hän oli pääministeri. Vallan kahvassa oleva örmy ja siksi niin pirun miehekäs. Yääh. Onkohan Päivikki koskaan pohtinut, että jotkut naiset ovat onnellisesti avioliitossa aivan samanikäisen miehen kanssa kuin he itse ovat, eivätkä heidän miehensä silti katsele vanhemmiten nuorempia naisia. Syystä että he edelleenkin rakastavat omia vaimojaan. Joidenkin naisten ei tarvitse minimoida riskejä kauneuseliksiireillä.

Riskien minimointi suhderuletissa on itsensä pettämistä. Ihmistulevaisuuden käänteitä kun ei voi määrätä etukäteen. Vaikka pimeyden prinssi Ozzy Osbourne onkin aivonsa humehilla tuhonnut örvelö, puhuu hän silti asiaa sanoessaan, että jokainen päivä voi muuttaa suhteen tulevaisuuden suuntaan, josta aiemmin ei ollut mitään aavistusta. Ozzy on asiamies siksikin, että hän tunnustaa olevansa epätäydellinen ja tehneensä virheitä, mutta rakastaa ilmiselvästi vaimoaan helvetin perkeleesti. Ozzy puhuu Sharonistaan niin kauniisti, ettei rupea juurikaan mietityttämään etteikö siinä suhteessa olisi elämänmakuista sisältöä. Moista aidon oloista läppää ei pysty moni tavis heittämään. Saati että ihan televiiziossa. On niin paljon helpompaa turvautua tekstareihin, meileihin, blogin kirjoittamiseen ja muuhun jargonin jaaritukseen, kuin elää elämää niin että sattuu mutta tapahtuu. Valitettavasti aitoa rakkautta ei tehdä ruusuilla ja runoilla. Siihen tarvitaan muutama todellinen ihminen.

Kuntosali

2003-09-17T12:16:00.000+02:00

Hassusti herännyt ei pidä punttisaleista siinä määrin kuin minä, Ruotsin prinsessa Victoria ja etenkin hänen toinen Danielinsa. Danne parka joutui komean ulkomuotonsa takia murhaajaepäillyksi, mutta onneksi saliselitys ja Ruotsin poliisin äärettömän ripeä toiminta pelastivat pojan pulasta.

Koska Vickani löysi Dannensa salilta, tuolta testosteronin, hien ja miehisen mylvinnän luvatusta paratiisista, olen minä tietysti yrittänyt samaa. Viikoittaisista visiiteistäni huolimatta en kuitenkaan ole pystynyt saamaan silmälihaksiani siihen kuntoon, että öögat pongaisivat kerrallaan vain yhden painojen äärellä ähkivän testosteroni-ihanuuden.

Käyttämäni kuntosali on trendikkääseen tapaan juuri minun tarpeisiini räätälöity: täysin hikoilu ja kuolausvapaa alue, jossa ohitse kulkee jatkuvasti toinen toistaan muhevampia uroksia. Sali on ainoita reviireitä, joissa minä haluan liidellä heikkona kukkapöksyböönana ärjyvien ja avuliaiden lihaskimppujen keskellä. Jos joku puntti nimittäin tuntuu joskus liian raskaalta nostaa ja näytän siksi hetken avuttomalta naiselta, joka ei selviä tästä vaarallisesta tilanteesta ilman miestä, niin katso - hetikohta jostakin kulmasta syöksyy neidon hädästä pelastava suojelija.

Mikään ei ole sen piristävämpää, kuin sännätä innovointeja ja joustoja täynnä olleen työpäivän jälkeen salille vääntämään plösähtänyttä ruhoa ja tiirailemaan samalla, kun kireisiin paitoihin sonnustautuneet kymmenet herra oikeat trimmaavat haukkariaan viikonloppukuntoon.

Ennen punttiksen hikistä hekumaa harrastin miesvaltaista kontaktilajia. Lajin parissa pääsi nimensä mukaisesti jatkuvaan lähimieskontaktiin useiden urosten kanssa. Harjoittelimme muun muassa päällä makaavan miehen nopeaa poistamista ja hyökkäysten torjumista. Sain jatkuvasti kritiikkiä liian hitaasta reagoinnista.

Koska laskurini mukaan blogillani käy joskus joku muukin kuin minä, kirjailen seuraavaksi näiden lukujen ja hassusti heränneen innoittamana deitti-ilmoituksen, johon odotan tietysti myös lukuisia vastauksia. En kai minä nyt näitä turhan päite ryhdy rustaamaan.
Näin se menee:

”Etsitään oikeaa Miestä puolivakavaan perussuhteeseen. Olethan äärettömän älykäs, korkeakoulututkinnon suorittanut yli 28-vuotias naisista jo runsaasti kokemusta hankkinut poliisi tai palomies. Vapaa-aikanasi olet poliisi tai palomies. Tai kuntosalilla. Et paina yli sataa kiloa eikä selässäsi ole karvoja. Omaat paksut käsivarret joista verisuonet kuultavat kauniisti läpi. Sormissasi saati varpaissasi ei kasva pitkiä kynsiä.

Poltat ja juot, tarvittaessa mahdollisimman paljon. Lisäksi olet keskustelu- ja riitelytaitoinen ruuanlaittoon hurahtamaton maanläheinen realisti. Mahdollisesti myös osa-aikakoomikko. Itse olen huonosti toimeentuleva, säkenöivän kaunis, piukkapakarainen ja keskiluokkaisessa työssä käyvä, kultaista keskitietä opiskeleva, varsin vapaa ja viriili sekä synnytysvalmis nuorehko neito.

Hivelöt ja muut ohutsormiset olmit älkööt vaivautuko.”

Glitteriä

2003-09-14T19:51:00.000+02:00

Taas on se aika vuodesta kun maan vetovoima vetää trimmattuja pakaroitani pykälän alemmas maata kohden. Takana on nuoruusvuosien huuma, johon yritimme vielä pahemmanlaatuisesta kankunvajoamistilasta kärsivän ystävättäreni kanssa uudelleen eläytyä viikonloppuna eräässä teinihelvetissä. Olen vakavasti pohtinut munasolujeni pakastamista, sillä aktiivisin hedelmöitymisikä ajaa kohtapuolin maclarenilla ohi, enkä siksi pääse ikinä synnyttämään oikeaa beibiä.

Valmentauduimme teinidisen glitteriin katsomalla MTV:tä. Musavideoiden mimmit pyörittivät ahterillaan uskomattomia kierteitä samalla kun tissit tekivät omaa koreografiaansa. Käsillä hinkattiin milloin mitäkin ruumiinosaa ja ilmeisen tärkeää oli jatkuva uuh aah jeah beibi jeah
voihkinta.

Siemailimme siinä ohessa sivistyneesti pari pulloa vinkkua (juuston kera tietysti, ettei mene rahvaanomaiseksi tuo nestetankkaus) ja Cosmopolitanin meikkivinkkien siivittämänä painelimme trendikkäinä keskelle coolien teinien peittämää humppapaikkaa.

Nirunarutoppien ja kireiden farkkujen seassa tunsimme itsemme aluksi kurppasarjalaisiksi, mutta kun painelimme perse pitkällä tanssilattialle voihkimaan ja hinkkaamaan tissejämme, jalkojamme ja milloin mitäkin eteen sattuvaa kohdetta alkoi tunnelma nousta kattoon. Jostakin syystä tosin teinit ja ne söpöt hop-street-breikkaajapojat kaikkosivat lavalta. Sen sijaan ne harvat glitteriin ilmiselvästi eksyneet kurppasarjalaismiehet innostuivat kun hinkkasimme ystävättäreni kanssa toinen toistamme, tapa joka niinikään oli MTV:n yksi suosituista askelsarjoista.

Koska todentotta harrastamme ystäväpiirissämme tällaista ketkuttelua ja lievähköä kettuilua, en yhtään ihmettele miksi minulla eikä yllätys yllätys ystävättärelläni ole pitkäaikaisukkelia. Eihän nyt kukaan jaksa ottaa vakavasti akkelia joka ei ota vakavasti. Joku kurppasarjalaisäijistä oli kuitenkin ilmeisen innostunut, koska hän koitti tähdätä kieltään korvaani ja sössiä siinä samalla että voi kun sä olet söpö. Uuh aah, jeah beibi jeah.

Miss sixtyistä toivuttuani lukaisin viikonvaihteen Ilta-Lehden, jossa Kirsi ex-kokkari Piha esitteli lapsenkasvatustaitojaan. Hän kuulemma karjui kolmivuotiaalle tyttärelleen niin että lapsi purskahti itkuun, kun tämä ei ensimmäisellä yrittämällä oppinut ajamaan kolmipyöräistä. Sitten hän hekotteli, että tällainen mä nyt vaan olen, ehkä on parempi että Saku Broadcasters Tuominen opettaa tytön ajamaan pyörää kun äidillä pettää hermo.

Samaan sarjaan kuuluu Anna-Leena Härkönen, jolla ei ole heikosti positiivisesta teoksestaan päätellen minkään valtakunnan luomutatsia tenavien luotsaamiseen. Vaikken minä mitään juuri kunnolla taidakaan, tiedän (ehkä synnytykseen sopivaisen ahterini vuoksi) että lapsen osaan kasvattaa paremmin kuin nämä kaksi madamea. Minä en karjuisi kolmivuotiaalle tämän ensimmäisellä pyöräilykerralla niin että lapsiparka pärähtää surulliseen itkuun, enkä rutisisi siitä jos imetys jumiuttaa hartiat tai beibi estää aktiiviulkomaanmatkailun ja kestobiletyksen ja häiritsee (sinällään ihan terveellistä) omaa elämää.

Lapsi on lapsi ja aikuinen aikuinen, siksi biletän, matkailen (joskaan en kroonisen rahapulan vuoksi juuri kehäkolmosta kauemmas), luon sukkulana uraa ja karjun asiattomuuksia nyt kun en vielä voi minäminä-toimillani vahingoittaa viatonta vanhemmastaan riippuvaista pienokaista. Sitten kun aika koittaa, haluan keskittyä lapseeni (jota sitäkään ei kestoukkelipulan vuoksi vielä ole, eikä tosin tarvitsekaan olla) ja antaa hänelle kaiken sen ajan ja huomion joka hänelle kuuluu.

Synnytys

2003-09-10T15:00:00.000+02:00

Etenen näemmä loogisessa järjestyksessä rakastelusta synnytykseen samaan aikaan kun ilmeinen oikkariHenksu jatkaa lakiopintojaan. Koitin selvittää synnytystuskissani henksuismin perimmäistä olemusta, mutta henryorginkaan lupaavasta ”Kuka se Henry oikein on?” aloituksesta huolimatta en saanut tuosta ilmiöstä kiinni.

Mutta kukinhan meistä kitisee tyylillään aina jostakin, koska milloinkaan mikään ei ole hyvin, eikä kukaan ainakaan ole onnellinen, joten mitäpä siihen sen kummemmin paneutumaan. Ehdottaisin blogistaniaan oman kuoron perustamista, jossa kaikki voisivat karjua toistensa päälle maailman tuskaa ja paskaa ja kaikkia muita perkeleitä joita me tällä vittumaisella ja hymyttömällä telluksella joudumme alvariinsa kestämään. Kuoron yleisöstä saattaa tosin tulla hiukka pulaa, sillä harvemmin kuukausiksi paikalleen jumiutunutta levyä jaksaa kukaan pitempään kuunnella.

Mutta sitten siihen synnytykseen, johon olen jostakin syystä valmentautumassa ilman että olisin raskaana, saati että minulla olisi ukkelia jonka kanssa harrastaa päämäärähakuista jälkikasvun hankintaa.

Jotakuinkin vuosi sitten podin järkyttävää synnytyspelkoa, en suinkaan siksi että minun olisi pitänyt synnyttää, kuhan nyt muuten vaan olin saanut päähäni että kyseinen toimitus on kamalaa. Kävin tuttavaäitieni suosiollisella avustuksella läpi välilihojen repeilyt, epiduraalipuudutusten vaikuttamattomuudet ja tikkausten aukeamiset ja paapatin niistä sitten taukoamatta ohikulkijoille.

Sopan mausteeksi katsoin silmät ymmyrkäisinä dokumenttia, jossa hollywood-mammat kävivät synnyttelyn jälkeen kiristyttämässä värkkiään tiukempaan kuosiin ja luin hämmentyneenä lehdestä, kuinka kepulaisten kulmakivi Pertti Salovaara kieltäytyi menemästä synnytykseen mukaan, jotteivät hänen halunsa vaimoaan kohtaan laimenisi.

Näistä hirvittävistä tuskista (maailma oli siis jo silloinkin oikein harvinaisen paha) minut nosti takaisin maanpinnalle terapeuttinen juttutuokio urhoollisen prinssin kanssa, jolla jo oli pari pirpanaa. Hän itse oli eronnut tenavien äidistä, mutta puhui silti niin kovin kauniisti tuosta mammasta, lapsien ulospungerrusprosessista ja pikkuväen tulosta maailmaan.

Itse esitin edelleen uhmaikäistä kakaraa ja vinkasin kivenkovaan etten ikinä, ikinä, synnytä. Kunnes mies pamautti minut melko huomaavaisesti maanpinnalle toteamalla, että synnytys tuskin tulisi olemaan minunkaltaiselleni melko leveälanteiselle naiskansalaiselle kovin vaivalloinen suorite.

Tuosta kohteliaisuudesta vihastuneena lörpötin sitten muutkin mieltäni vaivanneet systeemit hänelle, joista otteita seuraavassa: Haluaako mies edelleen naista vaikka näkee lähietäisyydeltä kun ”sieltä” punkee ulos vauva, kysyin? Normaalilla aivotoiminnalla- ja vieteillä varustettu ukkeli kyllä haluaa, mies vastasi. En viitsinyt kysyä, että missä näitä tällasilla toiminnoilla varustettuja veljiä vielä tapaa, vaan siirryin seuraavaan kyssäriin, joka käsitteli suuseksiä.

Miehen mukaan tähänkään ihanuuteen ei beibin ulospungertaminen vaikuta, minkä jälkeen hän päästi muutaman ärräpään niitä (huom. paskoja) miehiä kohtaan, jotka muuta väittävät saati tekevät. Ihana mies.

Seuraavaksi tuo silmissäni jumalaiseksi urhoksi muuttunut jannu totesi että suuseksistä puhutaan nykyisin aivan liian vähän, mutta se onkin sitten jo toinen juttu, samoin kuin se, että olisin mielelläni jatkanut hänen kanssaan tätä keskustelua vaikkapa konkreettisten esimerkkien valossa.

Naisen seksihalut synnytyksen jälkeen liittyvät sen sijaan siihen oppimäärään, johon minä en vielä ole synnytysvalmentautumisessani edennyt, mutta josta ATM:ien ynnä muiden kannattaa jo nyt alkaa karjua, sillä sekin on negaatiossa toteutuessaan varsin paskamainen asia jolloin saattaa tarvita tällaisia palveluita.

Itse olen kuitenkin päätynyt siihen ratkaisuun, että suostunen maailman tuskista ja etenkin niistä paskoista huolimatta synnyttämään siten kuin ihmisen rotumääritelmässä on määritelty. Enää puuttuu sitten se lapsen alku, ilman sitä synnyttelystäni saattaa muodostua lähinnä koominen esitys.

Rakastelu

2003-09-08T14:26:00.000+02:00

Pitkään kestänyt mieslakkoni päättyi sitten viikonloppuna. Takaiskusta huolimatta konttasin yöllä yksin kotiin ja olen suoritukseeni varsin tyytyväinen. Uusi asiallisen hymytön valloitusstrategiani sen sijaan flopahti täydellisesti kuudennen drinksun jälkeen. Mutta se on pientä se.

Viikonlopun mieshuumassa ikävöin rakastelua. Siis sitä toimintaa, joka on jonninjoutavien ytsien atsien ja kts:ien yläpuolella. Ja jota ei hyvällä tahdollakaan voi kutsua jyystöksi tai junttaukseksi. Kelpo köyriminenkin on vain kalpea varjo oikeasta rakastelusta.

Blogistanian eri ilmansuunnissa vallitsee ilmeinen byrokraattinen seksitaistelu. Oma saanti halutaan varmistaa pykälillä, asetuksilla, naistutkimuksen teorioilla ja niin edelleen. ATM:t karjuvat saamattomuuttaan ja naiset kiljuvat joukkoon omia obligatojaan. Sänkyyn pitäisi mennä lomakkeiden kanssa, joista voidaan osoittaa toiselle, että sun täytyy koskea mua näin tai tämä ei ole tasa-arvoista, tai vastaavasti levität haarojas tasan tarkkaan näin ja näin usein, muuten mun terveys menee.

Kukaan ei puhu rakkaudesta, nykyajan suurimmasta tabusta. Siitä tunteesta, joka laittaa ihmisen oksentamaan kivusta kun joutuu eroamaan toisen lihasta. Niistä tuskaisista öistä, jolloin menettämisen pelko hakkaa ranteita auki. Siitä kun vihdoin pääsee rakkaansa syliin ja kokee hetkellisen helpotuksen maistaessaan toisen suolaista hikeä. Kun haluaisi antaa niin paljon enemmän kuin mihin oma rajallinen ruumis pystyy.

Kun tuo tunteista suurenmoisin puristaa pienen ihmisen tukehtumiskuoleman partaalle, ei kamasutrien asento-kokoelmilla eikä klitoriksen oikeaoppisella hinkkauskulmalla ole mitään merkitystä. Ainoa millä on väliä on toisen nautinto. Kun kyyneleet virtaavat molempien poskia pitkin eikä toisen silmistä uskalla silti laskea irti, ollaan jossain sellaisessa sfäärissä jota pykälät, asetukset ja feministien ja itsekkäiden äijänköriläiden vaatimukset eivät koskaan tavoita.

Rakastellessa opetellaan toisen ruumista niin hirvittävällä tarmolla ja tunteella, että aliverenpaineesta kärsivää pyörryttää. Vilpitön ja aito tahto ajaa ainakin naisen helpommin laukeamiskynnyksen partaalle kuin pakonomainen ulkosynnyttimien hipelöinti.

Tälläinen seksi on maksutonta ja perustuu vapaaehtoisuuteen. Sitä ei irtoa mieheltä eikä naiselta pakkosaamislainsäädännöllä eikä kosketamunklittaa-vikinöillä. Valitettavan onneksi.

Mutta jotta pulinat eivät ylittäisi päivittäistä tunteellisuuskiintiötäni, ja pystyisin vielä hetken syventymään töihini ilman että lähden lataamaan hullun halun kourissa pitkin kehä kolmosta ”Hänen jota en koskaan voi saada” jalkojen väliin, liitän tähän loppukevennykseksi linksun omalla tavallaan varmasti hyvinkin syvälliseen blogiin. Ja heitän Jasmin Mäntylälle toivomuksen, että hänkin aloittaisi omansa. Sitä(kin) olisi ilo lukea.

Innovointeja, joustoa ja elinikäistä oppimista

2003-09-06T20:24:00.000+02:00

Viikonlopun ratoksi on aika nollata tilanne, ja valmistautua seuraavaan suoritukseen. Vaikka pommit paukkuvat ympärillä ja blogspotin Apache tökkii, koitan keskittyä olennaiseen.

Yksi olennaisista on se, että olin eilen meikki-illassa. Olen siis vihdoin löytämässä hyperfeminiinisyyteni. Seuraavaksi siirryn muovikippokutsuihin. Kuuntelin meikki-illassa luentoa uudesta lifting-masque-moisture-hydravegetal-antioksidant-voiteesta. Ahdistuin minuutissa, mutta kestin ilmaisen ruoan voimalla esityksen. Ja muutaman viinilasillisen. Ja muutaman tupakan.

Sitten työviikkoon. Ikuisella kahvitauolla oleva blogin pitäjä kirjoitti SOL-siivouspalvelun hymypasseista. Kirjoitus osui suoraan sydämeeni, sillä minä olen ollut sollilainen. Lähdin kipittämään juuri kun hymypassit ilmestyivät areenoille, joten niistä minulla ei ole kokemusta. Sen sijaan sollin muu työvoimapolitiikka on useimpiin firmoihin verrattuna varsin edistyksellistä.

Minun piti aikoinaan siivota jotakin epämääräistä aluetta joka päivä. Alueen putsplankkaukseen oli varattu aikaa muistaakseni seitsemän ja puoli tuntia. Koska olin tuohon aikaan nuori ja viriili ja nykyistäkin ripeämpi työntekijä, moppasin määrätyt reitit kolmessa ja puolessa tunnissa. Sen jälkeen sai rynnätä pois ja palkka jatkoi raksuttamistaan seitsemästä ja puolesta tunnista. Ihan kiva jopi. Siivota sai myös mihin vuorokauden aikaan tahansa, kuhan hoiti hommansa.

Solli luotti ainakin tuolloin työntekijöihinsä, samaa luottoa olen kaivannut sittemmin valtion laitosten ’kyttänsuakellokorttikourassa’- ja yksityisen sektorin ’eimesulleliksaamakseta’maailmassa.
Hymypassi lienee flopahtanut yritys kohottaa työntekijöiden työmotivaatiota, asiaa joka näissä korkeakouluväen työnantajaputiikeissa on unohdettu peruspuurtajien kohdalta kokonaan.

Sen sijaan valtion ja yksityisen sektorin firmat kehittävät human resource managementtiaan entistä enemmän suuntaan, jossa työntekijältä viedään kaikki. Jos siis työntekijä on niin pönttö pätijä, että antaa viedä. Tai muuten vaan niin toope, että uhrautuu firman eteen luullen sen kannattavan ja saa suorituksestaan kymmenen vuoden yksisuuntaisen jojoilun jälkeen mitalin. Tai kunniakirjan.

Näitä hienoihin raameihin puettuja muita HRM-innovointeja ovat muun muassa elinikäisen oppimisen vaatimus, eli suomeksi sanottuna oletus siitä, ettei työntekijä ole koskaan riittävän hyvä voidakseen olla ihan rauhassa töissä. Tosi kiva stressipallo. Toinen tuttu on jo mainittu jousto, joka tarkoittaa yleensä uhrautumista firman eteen ilman että ylitöistä maksetaan riihikuivaa cashia.

Sivuutan tässä henkilökohtaisen osaamisen, aktiivisen verkostoitumisen ja muut korviani raastavat sanahelinät, sillä aikomukseni on seuraavaksi viettää rauhallista ja keskiluokkaista lauantai-iltaa keskiluokkaisen ystäväni kanssa jossakin keskiluokkaisessa baarissa, ja pyrkimykseni on olla hyväntuulinen.

Hullut

2003-09-03T19:09:00.000+02:00

Kulutin eilistä tiistai-iltaa Inhimillisen tekijän parissa. Entinen tv-kuuluttaja (?) nykyinen kansanedustaja Saara Karhu kertoi ohjelmassa ahdistelijasta joka oli kiusannut häntä ja hänen perhettään viimeiset 20 vuotta. Vaikka Karhu edustaakin sosiaalidemokraatteja koin silti myötätuntoa häntä kohtaan.

Silti mieleeni kömpi jostakin otsalohkojeni uumenista muutama kysymys, joihin olisin toivonut Karhun vastaavan. Koska tv on kuitenkin epäinteraktiivinen vuorovaikutusväline, esitän kysymykset ja muut pohdinnat täällä. Jos vaikka Karhukin joskus eksyisi blogilleni.

Karhu kertoi, että ahdistelija oli joskus vuosien varrella soittanut hänelle ja uhannut tehdä itsemurhan hyppäämällä kansanedustajan auton eteen. Vaikka ymmärrän jo melko hyvin että ihmiset ovat erilaisia, eivätkä kaikki halua eivätkä pysty kovaan käytökseen, olisi hullujen kanssa asioidessa hyvä muistaa muutama totuus, kuten esimerkiksi se, että hulluille pitää puhua hullujen kieltä. Toivomukset siitä, että ahdistelija jatkaisi omaa elämäänsä ja jättäisi ahdistellun rauhaan kaikunevat kuuroille korville. Hullut ovat hulluja siksi, että he eivät käyttäydy "normaaleiden" kanssasisarustensa tavoin.

En itse osaa kommunikoida hullujen kanssa ammattitaidolla, mutta tällaista työskentelyä vierestä seuranneena voisin sanoa, että mikäli joku tuntematon ihminen ilmoittaisi minulle tekevänsä itsemurhan hyppäämällä autoni eteen, luultavimmin sanoisin hänelle että anna mennä vaan. Saattaisinpa vielä todeta perään, että hyvä kun ilmoitit etukäteen asiasta, taidanpa heti hankkia peltikotterooni myös uudet karjapuskurit.

Shokkiterapia tehoaa kuulemani mukaan myös itsensäpaljastelijoihin. Erään kerran uimarannalle iltamyöhäisellä mennessäni kohtasin itseään paljastelevan miehen. Juuri kun olin laskeutumassa laiturilta veteen, mies veti housunsa alas ja ryhtyi vetämään handuun. Uiskentelin sitten siinä rennon huolettomasti ja mies häipyi. Mikäli olisin ollut laiturilla, olisin välittömästi hänen itsensä paljastelunsa jo alettua riuhtaissut uimapukuni yläosan alas ja jatkanut riisumista kunnes mies olisi ymmärtänyt yskän.

Asetta kovempia hulluja ovat raiskaajat, joiden kanssa shokkiterapialla pelleily saattaa jo olla kohtalokasta. Ystävän ystäväni oli kuitenkin kerran raiskaajan kohdattuaan tokaissut tälle että odotapa hetki kun avaan housuni, olinkin jo kovassa panon tarpeessa että eiköhän vedetä suoraan kakkoseen. Riskipeliä, mutta puolustautumista voi yrittää niin monin keinoin. Ystävän ystäväni onneksi wannaberaiskari katosi taistelutantereelta.

Karhuun palatakseni ihmettelin kyllä, mikä oli hänen aviomiehensä avunannon osuus pitkään jatkuneessa ahdistavassa tilanteessa. Mikäli minulla olisi mies ja häntä ahdisteltaisiin niin kovin että hän vaipuisi ahdistukseen ja masennukseen, olisin jo aikapäiviä sitten käynyt omakohtaisesti jututtamassa ahdistelijaa muutaman ystäväni kanssa, vaikken kovin pelottavalta näytäkkään. Luulenpa myös, että nykyisestäkin miesverkostostani löytyisi henkilöitä jotka voisivat tehdä vastaavan palveluksen minulle.

Karhu kuitenkin totesi hylänneensä oman käden oikeuden siksi, että hän halusi toimia yhteiskunnan pelisääntöjen mukaan. Herää kysymys miksi. Yhteiskunnan pelisäännöt toimivat tavallisesti silloin kun asioidaan "normaalien" kansalaisten parissa. Hullujen taltuttamiseen eivät normaalien normit päde.

Perjantaipulinoita

2003-08-29T22:09:00.000+02:00

Syksy on joko tulossa tai jo vahvasti päällä sillä kökin kotona perjantai-iltana tietokoneen ääressä ja tunnen oloni varsin mukavaksi, joskin hieman hämmentyneeksi. Pian lienee talvi-unien aika, joille vaivun heti kun päivät kulkevat eteenpäin ilman että yksikään auringonsäde sipaisee pehmoisen untuvaista poskeani.

Syksyn saapumisen tunnistaa myös siitä, että kaihoan tasaisin väliajoin, eli tavallisimmin lauantai-ilta kello 18 - sunnuntaipäivä kello 15 parisuhteen auvoisaa lämpöä. Luin hiljattain jopa avioliittoleiriä käsittelevän artikkelin alusta loppuun, joskin koin merkittävää pahoinvointia lukukokemuksen jälkeen. Keskiluokkainen tyyppiparisuhde kapeine katsantokantoineen ja köyhine elämineen on viimeinen suo johon aion pompata. Elämäni budjetti on nimittäin jo niin tiukilla, että pienikin lisäköyhtyminen aiheuttaa lopullisen konkurssin.

Olen kuitenkin harjoitellut jo jonkin aikaa sitoutumista, sillä hankin taannoin bonsaipuun, joka vaatii päivittäistä huomiota. Ellei kasville tarjoile päivittäin vettä se heittää nopeasti veivinsä. Rehu on punkannut kanssani elävänä jo nelisen kuukautta, joten luulisin hiljalleen olevani valmis täysipainoiseen ja vakavaan ihmissuhteeseen.

Näihin elämänmullistaviin pariin suhteeseen minulla on tietysti jo muutama kandidaatti katsottuna. Koska aikomukseni on päästä oikein pirun vakavaan ihmissuhteeseen, josta on siis leikki kaukana, olen valinnut kandidaattien valloitukseen hitaan ja asiallisen hymyttömän lähestymistavan. Syksyn kylmät tuulet näyttänevät tuoko tarkkaan hiottu strategiani tulosta.

Puista putoilevat lehdet ovat saaneet ajatukseni leijailemaan myös asioihin joihin tavallisesti siirryn vasta marraskuun tietämissä. Hätkähdin tänään, kun huomasin pohtivani kuinka erään alan luennoitsijat saavat aina taottua puoli tuntia täyttä asiaa yksittäisistä tylsän näköisistä nuolikaavioista, jotka minä yleensä ylitän hirmutentteihin lukiessani yhtä sujuvasti kuin aitajuoksijat radalle asetetut esteensä.

Oppineita ja viisaita ihmisiä on ilo kuunnella, mikäli heidän asenteensa oppilapsiin on normaalin neutraali tai ihannetapauksessa kiinnostuneen kannustava. Innostus ja arvostus ilmeisenkin sivistyneitä ihmisiä kohtaan vaihtuu nopeasti sääliksi, mikäli heidän supliikkinsa ”vähempiosaisia” kohtaan on avoimen tuomitsevaa, tai konservatiivisblogistanilaiseen tapaan juntahtavan vihamielistä. Muistakaa toverit aina, että älykäs vittuilu on vaikea taidemuoto, jonka vain harvat meistä hallitsevat ;)

Victoria

2003-08-26T21:50:00.000+02:00

Victoria saapui tänään Suomeen. En käynyt moikkaamassa, koska sillä on jo toinen Daniel kierroksessa. Minulla ei ole ollut yhtään.

Olen suunnilleen samanikäinen kuin Vickani, joten olen jo pienestä pitäen tuntenut että minulla ja kruununperijällä on jokin korkeampi henkinen yhteys. Yhteys on kuitenkin ruvennut voimakkaasti pätkimään mitä vanhemmiksi olemme Vickanin kanssa tulleet. Lähinnä verkon heikkeneminen on ilmennyt siten, että elämiemme yhtäläisyydet ovat entisestäänkin vähentyneet. Tästä olen erityisen katkera, sillä luulin aina, että Victuuria välittäisi myös vähempiosaisista siskoistaan.

Ensinnäkin minua pännii tuo Daniel juttu. On epäreilua, että Vickanilla on poikaystävä, jonka hiustyyli noudattelee Ilta-Sanomien mukaan miesten uusinta vielä julkaisematonta trendiä. Toiseksi on epäreilua, että Vickanin Danielit pysyvät näkökentällä huomattavan pitkiä aikoja. Ja kolmanneksi kupolista nappaa se että Vickan löytää tosta vaan itselleen äijän kuntosalilta.

Minusta Vickanin kuningatarkoulutukseen voisi lisätä pari oppituntia siitä mitä on tavallisen pallukan miehen hankinta. Silloin rinpressakin tietäisi, että me tavisnaiset joudumme etsimään omat varsin epätrendihiuksiset kavaljeerimme sumuisista kuppiloista hämärän rajamailta ja yleensä etsintöjen palkkioksi saa kotiinsa tauotta örisevän kaksi päivää maisemissa köllivän körilään.

Toinen juttu missä hän voisi koskettaa tavallisen duunarin peruskalliota on vakituisen työpaikan metsästys. Victuurian kun ei tarvitse kantaa huolta siitä, että hänen kuningatar-uransa pätkittäisiin 50 eri osaan joista jokaisen välillä pidetään pieni muutaman päivän hengähdystauko, jotta saadaan liksat ja lomat deletoitua taivaan tuuliin yhtä kustannustehokkaasti kuin Soneran umtsit.

Olisi myös kiva, jos rinsessa ei käyttäisi kaiken aikaa kovalla massendaalilla ostettuja vaatteita, eikä asettelisi lettiään sieville sikkuroille. Hänen pitäisi ymmärtää, että tavalliselle KTN-naiselle tulee surku puseroon, kun itse joutuu vuodesta toiseen hyppäämään rasvatukassa henkkamaukan alennusmyynneissä ja toinen kävelee siinä vieressä jossain manolo blahnikeissa ja versaceissa tukka sykkyrällä.

Aina frässi Victoria on tuskin koskaan myöskään sammunut railakkaan ravintolaillan jälkeen omaan vessaansa, kuljetellut kotiinsa yön pimeinä tunteina epämääräisiä seurueita saati herännyt aamulla siihen ettei henki kulje kun edellisenä iltana on poltettu pari kartonkia tupakkaa. Ehei. Victoria se vaan golffaa Danielinsa kanssa kaikki viikonloput ja viettää onnellisen seesteistä ja ihanteellisen tervehenkistä elämää.

Ainoa asia josta en ole kruunupäälle kateellinen on ajatus siitä, että mikäli Vickanilta riisuttaisiin materiat, arvoasemat, hierarkiat, massit ja erityisesti kaikki Danielit, niin jäisikö hänestä mitään jäljelle, ja jos jäisi niin mitä? Vaikka Vickan lieneekin varsin fiksu leidi, uskon että varustusten ja asemien radikaali vähennys ja jopa poisto vaikuttaisi merkittävästi hänen persoonallisuuteensa. Vastaavasti taas jos minut riisutaan samoista materioista jäljelle jää muuntumaton kopio varustellusta versiosta.

Jotenkin ei silti lohduta.

Paapatusta

2003-08-22T17:59:00.000+02:00

Voi herrankiesus miten paljon räkää voi ihmisnenään mahtua. Olen parissa päivässä tursottanut puolikkaan maxinessupaketin täyteen tuota kalvakkaa limalötköä, ja silti kupolista irtoaa edelleen käsittämättömiä määriä varsin nihkeästi liikkuvaa tavaraa. Johoh, kai se joskus hellittää.

Turvonnut, hikinen ja kauttaaltaan paisunut minä (ei siis mitenkään normaalitilasta poikkeava) hiippasi silti tänäänkin suorittamaan velvollisuuksiaan ja kyllä kannatti. Näin nimittäin jälleen ”Hänet jota en voi koskaan saada”.

Suosikki ATM-blogipojuni Henksu kyseli taannoin, voisivatko naiset luopua naamansa pakkeloinnista edes hetkeksi. Tai vähentää siihen kuluvaa aikaansa vaikka puolella. Henksun mukaan ainoa oikea julkinen selitys naisten laittautumiselle on se, että naiset laittautuvat itseään varten.

No, kuten arvata saattaa, minä en laittaudu edes turvonneessa limapallotilassa itseäni varten (ehkä pitäisi). Pakkeloisin naamaani vaikka viisitoista tuntia putkeen, jos se edesauttaisi sitä, että ”Hän jolta en koskaan voi saada” puhuisi minulle nykyistä enemmän.

”Hän jota en koskaan voi saada” on mies jota en muutamasta vittumaisesta syystä voi koskaan saada. Juuripa sen takia hän on juuri sellainen, jonka minä tietysti mielestäni tarvitsisin. ”Hän jolta en koskaan voi saada” on sellainen ihminen, jota minä en pysty vedättämään, jonka kanssa en voi pelata, ja jonka jyräämiseen rahkeeni eivät riitä. Ummmmm, me like :)

Eipä sillä, että tarkoituksella ja päämäärähakuisesti vedättelisin äijiä. Toki teen niin mikäli siihen annetaan mahdollisuus. Persoonallisuuteni on nimittäin sen verran kieroutunut, että tarvitsen vierelleni tyypin, josta riittää vastusta. Ja kun saan vastusta, kunnioitan ja oih kuinka kovasti myös rakastan.

Kun tapasin aikoinaan ”Hänet jota en koskaan voi saada” tajusin että haluan hänen tyyppisensä miehen. Mielellään sellaisen jolta voi kaiken muun hyvän lisäksi sitten myös saada. Ohhoh, kyllä huomaa että aivot ovat limaa täynnä ;)

Ennen kuin lopetan, täytyy todeta että olen kaiken liman tursottamisen lisäksi tehnyt myös hyviä tekoja ja ajatellut ATM-miehiä. Löysin Henksulle ja muillekin itsensä ATM-miehiksi luokitteleville muutaman linksun, joista saattaa löytyä lohtua arjen ahdinkoon. Ja kun seuraavaksi kirjoitan, koitan paasata aiheesta ”älkää ottako ihmiset itseänne niin helvetin vakavasti”.

Jargonia

2003-08-20T22:18:00.000+02:00

Vaihdan taas tutuhkoon jolkotukseen, joskaan en jaksa rustata turhauttavista mieskohtaloistani, koska olen päättänyt pitää totaalisen mieslakon. Se alkoi maanantaina ja mitä suurimmalla todennäköisyydellä päättyy jonakin lähiviikonloppuna, mutta en mieti sitä vielä.

Onneksi kuitenkin pääsin kotoa netin äärestä töihin netin ääreen. Surffaamisen tuloksena löysin nyt tämän. Oiken fiiniä, joskin olen edelleen Harri Teikan pauloissa.

Himpsuun hipsiessäni tapasin puolitutun mimmin. Olin kauttarantain kuullut että neito oli
hiljattain vaihtanut leivänantajaansa, ja kysyin siksi viattoman ja yksinkertaisen small talk-kyssärin siitä miten hän oli uudessa duunissaan viihtynyt. Vastaukseksi sain katsauksen henkilön elämäkertaan ja työhistoriaan, sekä selostuksen viime tunnin tiimitapaamisesta, jossa oli pohdittu innovatiivisen ja oppivan laatupalaverin perustamista jonka tarkoituksena on käsitellä henkilöstön kehittämistä siten että kartoitus aloitetaan lähtötilanteesta josta sitten edelleen edetään ammatilliseen osaamiseen ja lopulta koko organisaation muutostavoitteiden hallintaan.

Mikähän vittu siinä on, että nimenomaan tällaiset sliipatut urbaanitrendiköt eivät käsitä sitä että kun teet duunia jollekin firmalle, kunnalle tai valtiolle olet duunari etkä tähtiä hipova korvaamaton puolijumala. Uijuih mikä egon lasku. Aivan samalla tavalla se massi tulee siitä tietokoneen näppiksen paukuttelusta kuin raksalla olosta. Ja aivan saman saatanan summan se verottaja vie siitä välistä ja juuri ne samat sentit menevät sen firman omistajan pussiin kummankin duunarin työnteosta. Miten akateemisen koulutuksen saanut duunari eroaa niin sanotusta perusduunarista tässä suhteessa? Ei niin helvetin mitenkään.

Vaikka sitä ei likaisikaan kätösiään paskaan ja rasvaan, on termi duunari silti varsin käyttökelpoinen ja etenkin oikeaoppinen itsekullekin säädylle koulutuksesta riippumatta.

Tällainen ”olen kaikkea tätä ja paljon muutakin, kuulkaa minua kun puhun teille” – vaihe vaivaa erityisesti minun ikäluokkaani ja juuri sitä korkeakouluista valmistumassa olevaa jengiä ja nimenomaan naisia. Njet panimaaju mikä nousee hattuun, kun yleensä tilanne on vielä niin surkea, ettei sinne hattuun edes ole tavaraa nostettavaksi asti. Miehissä saman sarjan edustajia riittää tietysti myös yllin kyllin, mutta ilmeisesti heidän turpansa tukitaan miesporukoissa naispätejiä aiemmin.

Muistan silti liian hyvin eräänkin luennon, jossa ilmeisen edistyksellinen jannu ei antanut opettajalle suunvuoroa vaahdotessaan Lontoon työpaikallaan käydyistä video meetingeistä, joissa converseissataan in real time kato big bossien kanssa all over the world.

Tällaisille tyypeille pitäisi aina sanoa kesken heidän kiihkeimmän egonbuustauksensa seuraava
lauserimpsu: NO NO, NO NO, ÄLÄ PERKELE! Kyllä hiljenevät, ainakin toviksi. Sama käsittely voidaan toistaa tarvittaessa sanajärjestyksiä muuntelemalla, huuhtelua ei tarvita.

Blogin laajennusta

2003-08-18T18:15:00.000+02:00

Olen kuluttanut muutamat viime päivät ranskalaisen manikyyrin teon opetteluun. Eihän siitä näytä helvettiäkään tulevan, joten haaveeni kosmetologin tai kukkamekkotytön urasta näyttää jälleen kokevan murskaavan takaiskun.

Aika ajoin kuumehoureissani olen lisäksi surrannut netissä josta löysin tämän ja ihastuin, tietty.
Samalta istumalta luin lähes kaikki muutkin tekstit, suosittelen etenkin Iltamietteisiin tutustumista, kirjoitus jossa kiteytetään terävästi kaikki olennainen. Tässä mies joka kirjoittaa minun makuuni.

Jossain vaiheessa joku sanoi jossain, että kirjoitan miesmäisesti. Niin. Mikä mahtaa olla miesmäistä ja mikä naismaista. Tästä olen luultavasti jutustellut jo aiemminkin.

Tavallisesti en jaksa lukea opuksia, joissa tilitetään pitkillä lauseilla ja tieteellisillä kaavoilla joitakin jonninjoutavia juttuja. Ehkä pitäisi. Olen pikemminkin mieltynyt Bukowskin, Liksomin, Härkösen, Tammisen ja Tervonkin kaltaisiin kirjailijoihin. Heitä ja heidän tyylisiään lukisin kaiket viikot mikäli se olisi mahdollista.

Kerran eräs kirjoittajaopettajistani totesi minun olevan inhorealisti. Tämä kommentti irtosi, kun olin kyydittänyt tunnille muutaman aa nelosen kuvailukertomuksen kotiinsa kuolleesta koiran syömästä alkoholistista ja sitten lukenut sen tohkeissani väriseviä äänenpainoja käyttäen.

Tämä blogi kaipaa uutta näkökulmaa ainakin hetkeksi. Eihän sitä aina jaksa miehistä rutista ja väläytellä huumorinkukkaa. Koska en vieläkään pääse sairaalta hieltäni loikkimaan pupujen sekaan luontoon, tarjoilen muutaman vuoden takaisen tekstini pikku Liisasta. Liian tavallinen tarina hyvinvointi Suomessa, edelleen.

Liisa istuu keittiön lattialla. Vaaleanpunaiset sormet murentavat leipäpalaa.
Pieni ruumis keinuu edestakaisin. Silmien taakse piiloutunut kauhu kuiskii tytön korvissa.

Liisan vieressä makaa äiti. Lattia peittää äidin kasvot, hiukset ovat verestä punaiset.
Kauhu jyskyttää Liisan ohimoilla. Se huutaa sanoja, jotka äiti on tavannut ajaa tiehensä.
Nyt äiti on hiljaa.

Askeleet pysähtyvät keittiön ovelle. Liisa tuijottaa mustia kenkiä.
Kengät ovat kauhun liittolaisia. Kohta ulko-ovi pamahtaa kiinni.
Isä on lähtenyt kodista.

Laadukas seksi

2003-08-17T14:48:00.000+02:00

Pakko jatkaa jälleen periaatteitteni vastaisesti edellisestä topicista (yhyy mikä kamala finglismienglismi ;). Aion kyllä vielä joskus kirmata aiheineni luonnon keskelle jahtaamaan kannettavani kanssa myrskyisiä syyspilviä ja kellastuvia lehtiä, mutta koska seksi on ennenkin vienyt voiton suunnitelmistani se tekee sen nytkin.

Henry luulottelee itsekseen, että naisten mielestä laadukkaaseen seksiin tarvitaan koulutettu ja massikas mies, pop-idoli tai Juhani Palmu. Henry kultsi, usko kun sanon ettei se noin ole. Ei ainakaan se Juhani Palmu.

Viitaten edellisessä sepustuksessa esitettyihin lyhenteisiin, voin kokemuksella todeta, että YTM:ltä saa tavallisimmin perin heikkoa ATS:ää, sillä tällainen varsin itsetietoinen jannu nimenomaan uskottelee materian ja statuksensa (tai vesisänkynsä) kiihottavan naista. Varmaan joitain kiihottaakin, mutta minua ei kyllä kukaan jumppaa lompakollaan.

Sen sijaan olen saanut perus YTS:ää lähinnä KTM:ltä, mutta loistokkainta sellaista olen harrastanut muutaman ilmeisesti ATM:eyden rajamailla kiikkuvan miehen kanssa. Tällainen mies, jonka ei tarvitse röyhistellä autollaan, egollaan tai urallaan voi keskittyä fyysisessä tilanteessa olennaisempiin asioihin. Usein myös ne miehiset naisentyydytyspaineet ovat saaneet näytelmästä vain ohikulkijan roolin. Ja kuten nainenkin, myös mies paranee vanhetessaan.

Koska Henry käytti myös kaurapuuron syömistä ilmeisesti perus ATS:n vertauskuvana, voisin selventää ruokatermein, miltä tällainen nihkeä ATS-sessio naisesta todella tuntuu. Normaalitilanteessahan puuroa nostetaan lusikalla lautaselta suuhun, josta se tavallisimmin siirtyy ruokatorvea pitkin mahalaukkuun ja aiheuttaa riittävän lappauksen jälkeen kylläisyyden tunteen.

No, ajatellaan että ihmisellä on todella nälkä. Hän nostaa lusikan huulilleen, mutta ei syystä taikka toisesta saa sitä puuroineen suuhunsa. Joka kerran kun hän toistaa tämän puuduttavan ruutiininomaisen liikkeen käy sama nakki. Puuro ei tule suuhun (okei, puuro ei ehkä ole paras vertauskuva ;) eikä ihminen siten kylläiseksi. Tätä on ATS naisen näkökulmasta.

Henkka missaa myös naisen pään osuuden YTS:ssä ja tarjoilee tilalle yhteiskuntaa. Juttu nyt kuitenkin on vaan niin, että minä en ainakaan halua yhteiskunnan, en tämänkään jonka pitäisi voida
hyvin, sekaantuvan seksielämääni. Kuten herttainen Kelly Osbournekin totesi: ”my vagina, my business”.

Henryn kirjoituksen taustalta kuultavat ne ikimiehiset luulot, että naisen nautintoon vaikuttavat parrun koko, junttauskestävyys, kroppa ja raha. Eli vaikka ATM:iä blogissa ollaankin, miehen tehtäväksi lasketaan silti edelleen naisen tyydytyksen takaaminen. Aika paljon ja valitettavasti hiukka liikaakin vaadittu.

Naiselle täydellisen tyydytyksen aktissa voi taata nimittäin vain nainen itse. Ei siinä paljon valtiot, pykälät ja tasa-arvolautakunnat auta. Mies voi halutessaan auttaa paljonkin.

Olen KTN

2003-08-15T19:41:00.000+02:00

Olen nyt jostakin käsittämättömästä syystä viehtynyt ATM-YTM-akseliin. Siksi ajattelin lanseerata pari uutta (?) termiä käyttöön. Koska akseli on mustavalkoisen harmaa, eikä kultaista keskitietä ole näkyvissä, haluaisin purkittaa käyttöön uuden termin: KTM. Kirjainyhdistelmä saattaa muistuttaa epäilyttävästi eräästä korkeakoulututkinnosta saatavaa titteliä, muttei tietenkään tässä yhteydessä tarkoita sitä. Ehkä juuri tämän pienoisen yhtäläisyyden vuoksi tämä välitaso on sulavasti sivuutettu blogipoikien teorioissa.

KTM on tietysti keskitason mies, ATM alemman tason ja YTM ylemmän tason, kaikille niille tiedoksi, jotka itseni tavoin aluksi repivät tuskaisina hiuksiaan kun eivät niinku hiffaa tätä juttua. ATM-YTM ja nyt myös KTM-termien ymmärtäminen vaatii tarkkaa ja hyvin harrasta sekä intensiivisen innovatiivista keskittymistä että etenkin perehtymistä asiaan. Tasorajat ovat niin tarkkoja, ettei niitä kuka tahansa pönttö hetkessä opi.

Koska en ole nähnyt missään puhuttavan naisten tasoista, olisi mielestäni erittäin tärkeää, jo sen tasa-arvonkin vuoksi, sijoitella naisetkin oikeisiin lokeroihinsa. Mitä siitä tulee, jos miehet ovat luukuissaan mutta me naiset lillumme vapaina? Ei mitään, ainakaan hyvää. Kaikkien feminiinien tulisikin nyt miettiä ovatko he ATN:a, KTN:a vaiko peräti YTN:a.

Vaikeampi probleemi on edelleen se, kuinka voi tietää mihin luukkuun itsensä tunkee. Tässä astuu kehiin seksi. Vihdoin päästään asiaan ;)

Seksin saantihan määrittelee ATM:n. Henry on kirjoittanut 12.8. tästä jotenkin siihen tapaan, että ATM saa seksiä vain maksamalla, tai jotain vastaavaa. Mielestäni olisi kuitenkin ensiarvoisen tärkeää, että seksillekin määriteltäisiin tasot, sillä seksin laatu ratkaisee hyvin paljon etenkin naisilla saako todella vai eikö. Seksin tasot ovat siis tietysti logiikkaa noudattaen YTS, KTS ja ATS.

Naisilla saadun seksin taso siis määrittää sen mihin luukkuun hän sijoittuu. Voisin käyttää jälleen esimerkkinä itseäni, mutta kehoitan kaikkia muitakin naiskansalaisia perehtymään tähän aiheeseen, sillä koko elämänne suunta saattaa muuttua kun tiedätte mitä ihmistasoa edustatte.

Jos siis harrastaa vuodessa suunnilleen saman verran YTS:ää, KTS:ää ja ATS:ää, sanotaanko nyt vaikkapa kutakin neljä kertaa, eli yhteensä jyystää jotakuta/joitakuita 12 kertaa vuodessa, voi katsoa olevansa KTN. Vaikeaksi tämän tekee se, että samalta jumpparilta voi saada muutaman tunnin sisällä jopa kaikkien kolmen tasoista seksiä. Tällaisissa kiperissä pulmatilanteissa kannattaa käyttää maalaisjärkeä ja arvioida realistisesti sessioiden keskitasoksi joku kolmesta vaihtoehdosta.

Jos taasen harrastaa ainoastaan KTS:ää ja YTS:ää, siirtyy hiljalleen jo YTN:n puolelle. Jos onnistuu saamaan vuoden aikana vain ja ainoastaan YTS:ää, mikä on varsin kunnioitettava suoritus, on kiistaton YTN. Vastaavasti taas jos saldona on ainoastaan hiukan KTS:ää ja enimmäkseen ATS:ää taipuu käyrä ATN:n puolelle.

Tämän kaavan perusteella olen tällä hetkellä KTN. Olen harrastanut tämän vuoden puolella aluksi muutamaan otteeseen villiä ja hikistä YTS:ää, sitten vaapuin toiseen ääripäähän ja sain melko surkeaa ATS:ää, josta seuraavaksi siirryin ihan kelvolliseen KTS:ään. Tämän vuoden puolella tapahtuvat kerrat määrittävät lopullisen tasoni. Mikäli ehdin saamaan a) kaikkien kolmen tasoista seksiä b) pelkästään YTS:ää (voi kuinka haluaisinkaan) ja pari tasoittavaa tuokiota ATS:ää c) pelkkää KTS:ää tai d) pystyn olemaan selibaatissa, olen vuoden lopussakin vielä KTN. Jippii!

Seksitasojen määrittelyn ongelmana on subjektiivisuus. Siksi olisi kaiketi suotavaa, että aktitilanteessa olisi objektiivinen arvioija, joka voi määrittää puolueettomasti harrastettavan seksin tason. Objektiivisen arvioijan fyysinen läheisyys sessiotilanteessa saattaa kuitenkin vaikuttaa aktivistien suoritukseen, joten ehkä suositeltavin tapa olisi kuvata harrastettava seksi, ja esittää se sitten vaikkapa arvosteluraadille. Näin estetään se, että nainen nostaa itsensä YTN:ksi vaikka todellisuudessa seksin taso määrittäisi hänet ATN:ksi.

Siinäpä sitä. Seuraavaksi siirryn todennäköisesti luonnomukaisiin aiheisiin, sillä tämänkaltaiset ihastuttavasti kirjoitetut blogit saavat minut kaipaamaan menetettyä menneisyyttäni, jolloin en vielä ollut luonnosta vieraantumaton urbaani kauhukakara, enkä vielä ollut ehtinyt tuhota hiuksiani, ah niin jumalaista vartaloani ja ihoani tupakalla, viinalla sekä muilla räävittömillä epäsiveellisyyksillä ;)

Aivojen kuilu, osa 2

2003-08-13T15:37:00.000+02:00

Joinakin yön hiljaisina hetkinä olen miettinyt miksi jotkut miehet suhtautuvat niin perin
omituisilla tavoilla naisiin. Tuntuu, että joko oma äiti on pökkinyt heitä eteenpäin elämässä liian
pitkään, tai sitten lopettanut hoivaamisen liian aikaisin. Jotta itse osaisin vastaisuudessa erottaa
nämä merkilliset hiipparit ajoissa ja suunnata aikani niihin kunnon miehiin (hyötyajattelua, kyllä kyllä)
ajattelin ryhtyä tekemään muistiinpanoja, jotta jatkossa voin oireiden perusteella yhdistää ukkelin ja vaivan
yhteen nopeammin ja siten lähteä käpyttämään aiemmin. Heikkoutena kirjaamisjärjestelmässä on kuitenkin se,
että vaivat saattavat varioida ja muuntua jopa tunnistamattomiksi.

Tapaus numero 1): Alemmuuskompleksi&heikko itsetunto.
Tämän luulisin jo tunnistavani, sattunut sen verran usein. Jos juttu alkaa, sen tyypillisenä piirtenä on jostakin pirun liekistä syttyvä hirvittävä intohimo, jonka seurauksena loppuvat tavallisimmin syöminen, nukkuminen ja valitettavaa kyllä aivotoiminta. Alusta lähtien alitajunnan sopukoissa kytee kuitenkin ajatus: tässä on jotakin pielessä. Ja yleensä onkin.

Seuraavassa esimerkkitapaus, jossa sulkapallo toimi tapauksen tunnistamisen laukaisevana tekijänä.
Luulin saatuani kutsun pelaamaan sulkapalloa, että kyseessä olisi viaton pallottelusessio. Pian kuitenkin ilmeni, että pelillä tarkoitettiin hampaat irvessä tapahtuvaa verisestä kamppailua, jossa hien pitäisi virrata puroina pitkin jumppasalin lattiaa. Koska olin virheellisesti argumentoinut osaavani pelata sulkapalloa, ja kävi ilmi,
että olin ajatellut sen tarkoittavan jotakuinkin sitä että osun palloon silloin tällöin,
esimerkki ilmoitti ettemme enää jatkossa harrasta yhdessä minkään sortin pallopelejä. Ja koska hänen maksamansa tunti (hän halusi maksaa) oli kulunut ilman että yksikään hikitippa oli pudonnut lattialle, seurasi pallottelua jonkinasteinen vihanpurkaus.

Tuntien kuluttua esimerkki pyysi, että siirtäisin hesarini hänen osoitteeseensa jotta voisimme hiljalleen muuttaa samojen seinien sisälle. Keskellä yötä samainen prinssi herätti minut unesta ja ryhtyi paasaamaan siitä kuinka olen hänen elämänsä asialistalla sijalla viimeinen, kuinka en merkitse hänelle mitään ja kuinka hän ei enää halua uhrata aikaansa naisille, varsinkaan sellaisille, jotka sanovat osaavansa pelata sulkapalloa, mutta jotka eivät sitten osaakaan. Pelaamistaitojen sanomisillani oli kuulemma suhdetta koskeva syvempi merkitys, tarkempaa analyysiä aiheesta en enää kykene valitettavasti muistamaan. Sen kuitenkin muistan, että seuraavana aamuna kaikki vedettiin takaisin ja toimintaa olisi haluttu jatkaa surkeista
pelitaidoistani huolimatta. Jepu jepu jee ;)

Tapaus numero 2): Hallitse ja hajoita. Tyypilliset piirteet: naista pidetään holding-asennossa, häntä pitää kytätä ja hänen menemisensä ja etenkin menneisyytensä pitää tutkia. Nainen on tässä ajatusmaailmassa huora joka levittelee heti haarojaan, mikäli miehen silmä välttää. Juttu alkaa siten, että mies on hiukan vaikeasti tavoiteltavissa. Häneen pitää pitää aktiivista yhteyttä, eikä hänellä tavallisimmin ole aikaa tapailla. Jos kuitenkin satutaan sopimaan treffit, ne tavallisimmin perutaan muutamaa tuntia ennen h-hetkeä.
Peruutuksen yhteydessä tyyppiesimerkki ehdottaa uutta aikaa. Jos uusi aika sopii naiselle, seuraavia treffejä ei peruta, sillä hallinta-asema on saavutettu. Intiimeissä tilanteissa kyselee epämiellyttäviä kysymyksiä naisen entisistä suhteista, mahdollisista sukupuolitaudeista ja ehkäisymenetelmistä.

Tämä typpi ui ketterästi naisen kaveripiiriin ja pitää heihinkin yhteyttä lisätietojen toivossa.
Odottaa (ihan oikeasti) naisen kyykkivän aina luurin päällä sormi vastausnappulalla ja olevan jatkuvasti valmiina singahtamaan sinne mihin mies tahtoo. Mikäli nainen ei joskus vastaa soittoon, seuraa ristikuulustelu siitä mitä hän oli juuri silloin tekemässä. Aiheuttaa olotilan, jossa luulee tekevänsä kaiken aikaa jotakin väärin.

Tämän tyypin sekoittaa etenkin aluksi normaaliin "en ole sinusta kiinnostunut"-henkilöön. Mutta jo muutaman kuukauden tuttavuuden jälkeen ilmenevä hillitön omistushalu ja mustasukkaisuus paljastavat kuitenkin otuksen perimmäisen ja melko pelottavankin luonteen.

Tapaus numero 3) Suojelija. Tyypilliset piirteet: nainen on heikko ja tarvitsee miehen elämäänsä selviytyäkseen
jokapäiväisessä arjessa. Maailma on paha pallo jota miehet hallitsevat, nainen tarvitsee siksi tämän järkevän ja
tavallisimmin ruumiinkooltaan isohkon miehen suojelua. Luulen tunnistavani tämänkin, sillä näitäkin on jo jokunen kertynyt kokemusarkistooni.

Esimerkkitapaus: Olen nukkumassa kotonani omassa sängyssäni. Mies soittaa, haluaa tulla
yöksi. Saapuu ja käy ensitöikseen hiljentämässä häiriköivät naapurit. Seuraavaksi siirtyy sänkyyni nukkumaan,
kiipeän hänen syliinsä (koska hän on iso ja siellä sylissä on siis turvallista olla). Nukahtamiskynnykseni
korvilla kuulen kun korvaani kuiskitaan, että minun ei tarvitse enää pelätä mitään, sen sijaan minulla pitäisi
olla maailman turvallisin olo, sillä hän on nyt saapunut suojelemaan minua
(Miltä? Niiltä metelöiviltä naapureiltako?).

Aiheuttaa tunteen, etten pärjää maailmassa itse, en osaa ajatella omaa parastani saati tehdä itsenäisesti
juuri mitään muutakaan (sillä hän tietää lähes kaiken minua paremmin) ja lopulta
hillittömän ahdistuksesta johtuvan raivokohtauksen, jota mies ei mitenkään voi ymmärtää.

Esimerkkitapauksista ehdottomasti vaikein, sillä tavallisimmin hyväntahtoista suojelua pitää ensialkuun
miellyttävänä, ja mikäli kapasiteettia riittää muuhunkin, on suojelijaa vaikea tunnistaa nopeasti.
Miehen tavallisimmin varsin pahaa tarkoittamattoman ajatusmaailman vuoksi poiskäpyttelytilanteessa syntyy vaikeuksia, sillä yksikään selitys suojelun synnyttämästä ahdistuksesta ei mene tavallisimmin jakeluun.

Olen funtsaillut etenkin kahden ensimmäisen tapaustyyppien käytöstä miespuolisten ystävieni kanssa.
Toivostani huolimatta hekään eivät ole keksineet kollegoidensa käytökselle minkäänlaisia selityksiä.
Tavallisimmin on kuulunut lyhyt ja ytimekäs käsky: jätä se, se on hullu. Lyhyenlännän muistini,
ilmeisesti puuttumattoman kirjanpitoni, sekä kaiketi liian avoimen suhtautumiseni johdosta törmään vastaaviin
keisseihin kuitenkin satunnaisesti edelleen.

Venäläiset ihmissuhteet

2003-08-11T10:44:00.000+02:00

Ensin pari riviä blogien välistä kömpelöä kommunikointia: Markku sekoittaa henkilöiden mielipiteet ja niihin tehdyt viittaukset. Markun tarkoittama teksti johon minä siis olen viittilöinyt löytyy edelleenkin täältä.

Markku, kuten minäkin, näyttää olevan innokas Venäjän kieltä osaamaton kyseisen maan ystävä. Lieneekö ihmissuhteiden markkina-arvoteoria ynnä muu samansorttinen rimpuilu sitten sieltä kotoisin. Venäjällä kun naisten ja miesten välinen arvottelu on vallan toista kuin täällä pullantuoksuisessa lintukodossa.

Venäjällä miehen tehtävä on olla mies. Näin kuulin eräältä venäläiseltä naiselta tässä jokunen hetki sitten. Mitä se sitten tarkoittaa? Kuulemma sitä, että miehen tehtävä on huolehtia naisesta ja lapsista, tuoda kotiin rahaa ja antaa sitä myös naiselle shoppailuihin ynnä muihin välttämättömiin toimenpiteisiin. Siksi jotkut suomalaiset miehet tuskailevat, kun ovat hakeneet taloonsa venäläisen naisen, joka sitten vie lompakosta kaikki killingit. Kulttuuriero.

Jos mies pyytää naisen ulos, hän kuulemma niinikään maksaa kaiken. On töykeää jos nainen haluaa itse maksaa. No entäpä sitten, jos nainen sattuukin tienaamaan enemmän kuin mies? Tässä vaiheessa venäläisnainen muuttui hiukan hiljaisemmaksi. Hän halusi tarkentaa, miten edellämainittu tilanne voisi käytännössä olla mahdollista.

Vastasin, että esimerkiksi siten, että nainen on korkeammin palkatussa ammatissa. Hän kysyi, että vaikkako niin, että nainen on ylempi virkailija ja mies esimerkiksi jonkin laitoksen puhtaanapitäjä (siis vaikkapa siivooja). Sanoin tarkoittavani nimenomaan tätä. Ja tässä pääsimme markkina-arvoteorian ytimeen.

Venäjällä nainen ei kuulemma edes katsoisi miestä, joka on häntä noinkin paljon heikommassa
asemassa. Ei puhettakaan siis mistään tunteenpalosta alempitasoista (hip hei!) miestä kohtaan. Alempi mikä alempi. Eli mitä korkeammalle nainen itsensä kouluttaa, mitä enemmän hän tienaa ja niin edelleen, hänen miehensä pitää olla jatkuvasti ylempitasoinen kuin hän itse, jotta edellämainittu ”mies on mies”-kuvio pysyy kasassa.

Toinen jubatsuibba jota keskustelussamme sivusimme, oli venäläisnaisten itseluottamus, jota kieltämättä kyllä jonkin verran ihailen. Tämä neiti kun itse parhaillaan seurusteli, mutta sanoi reippaasti, että miehen tehtävä on tehdä aloitteita niin seurustelun alussa kuin sen kestäessäkin ja ellei näin tapahdu, hän ei pelkää jatkaa omaa elämäänsä eteenpäin. Sillä hän kyllä kuulemma löytää uuden miehen aivan varmasti. Silti hän nyt sattui kuitenkin rakastamaan tätä nykyistä miestään, joten vaihto ei ollut ajankohtainen ;) Aika tervettä ajattelua, vaikea kuvitella että hän konttailisi koirana pitkin ojanpohjia, itkisi silmät kuiviksi ja ruikuttelisi miehen perään.

En tiedä onko tämä siis nyt se kammottava markkina-arvoteoreettinen tilanne josta blogipoijjat vaahtoavat. Ovatkohan he erehtyneet maasta, Venäjä on kuitenkin melko lähellä tuossa vieressä. Suomessa ei ole em.tyyppistä monivuosituhantista kulttuuriperintöä, täällä ylempi virkamiesnainen voi vallan mainiosti seurustella duunarimiehen kanssa, jos tunteita ja itseluottamusta riittää. Täällä miehen ei tarvitse maksaa naiselle välttämättä yhtään mitään ja tavallisesti tilanne voi olla jopa niin päin, että nainen kokee ahdistavana mikäli mies tarjoaa hänelle massendaalia. Täällä ihmiset voivat elää tasa-arvoisessa suhteessa keskenään, siten että molemmat voivat olla rauhassa mitä ovat ilman ahdistavia mies-nais-rooleja (edellisen entryni rähinöistä huolimatta minäkin taidan kuitenkin nyt saada kokemusta sellaisesta).

Vai onko Venäjän ihmissuhdetilanne sitten se mihin haluttaisiin päästä? Että miehet olisivat taas miehiä ja naiset naisia. Miehet ylempiä ja naiset alempia. Ei homoja eikä lesboja, eikä ainakaan kovin paljon ulkomaalaisia. Mies ottaa ja nainen antaa. Ja jos mies ei ota, nainen ei enää anna vaan häipyy. Miehen tehtävä on pitää nainen onnellisena. Ihan oikeestikko hei?

Agrressiivisia(kin) purkauksia

2003-08-09T17:30:00.000+02:00

Jälleen ryhdyn paasaamaan juuri ilmeisesti suhteesta ulospotkittuna muutamasta asiasta. Pieni huomio muuten, tämä suhde näemmä kesti jopa ruhtinaalliset puolitoista kuukautta! Olen kaiketi hiljalleen siirtymässä uuteen stratosfääriin.

Aivan ensiksi täytyy kuitenkin kehua tämä Portti naisten maahan blogi, hyvin kirjoitettuja tekstejä hyvistä aiheista huumoria unohtamatta. Etenkään elokuun 6. päivän merkintään ”pieniä kehäpäätelmiä” minulla ei ole mitään lisättävää, loistava oivallus :) Sen sijaan tekstieni miesmäisyyttä käsittelevää kommentointia en ihan hiffannut.

Itse olen myös pohtinut piruuttani ATM-miehiä ja tullut siihen lopputulokseen, että minäkin olen heihin törmännyt. Minun elämäni ATM:t ovat blogipoikien teorian mukaan niitä joille en ole antanut. Vilkkaasta miesvaihtuvuudestani huolimatta heitäkin saattaa jostakin pölypussista löytyä, juuri nyt ei tule kyllä yhtään mieleen. Vakavikot huom: äskeisessä lauseryppäässä harrastettiin niin kutsuttua vitsailua.

ATM:lle muuten tiedoksi: ravintolassa koko illan viettänyt noin viiden promillen humalatilaa lähentelevä nainen pitää aamuviideltä heinäsirkkaakin sopivana pariutumiskumppanina, joten ehkäpä tekin kelpaatte ja siten jopa saatte, joten älkää vaipuko epätoivoiseen epätoivoon. Ajoittakaa toimintanne vain oikein.

No sitten seuraavaan aiheeseen, tässä raivoangstisessa tilassa tekstiä näyttää näköjään syntyvän rivakkaan tahtiin. Em. Portti naisten maahan blogilla mainittiin minun puolustaneen miehiä. Vaikka näin olisi joskus päässytkin käymään, nyt tulee suunnanvaihdos ainakin tämän entryn ajaksi, koska juuri suhteenyritelmän päättäneenä en jaksa enkä varsinkaan halua olla miesystävällinen. Tsorgen.

Meikäläisen tapaisen naisen on nimittäin mahdollisuus saada näköjään vain kahdenlaisia miehiä. Molemmista on ylitarjontaa. A-tyyppi edustaa jo täällä aiemmin kuvailemaani palvojaa, joka vajoaa välittömästi polvilleen koska olen kaikinpuolin ah niin ihana, että kun vain paskallakin käyn niin sekin on ihmeellistä. B-tyyppi taas näyttää ulospäin normaalilta vikertäjältä, mutta kun käy ilmi etten minä pidä ukkelia ihmistä kummempana, en palvo häntä ja lisäksi minua on mahdoton alistaa ja kontrolloida niin sitten ryhdytään hakemaan sitä hallinta-asemaa hinnalla millä hyvänsä.

Tavallisimmin tämä helvetin typerä henkinen ylivalta koitetaan saavuttaa minua dissaamalla. Esimerkiksi olen ollut pelottavien yliopisto-opintojeni takia oikeasta elämästä mitään tietämätön kirjaviisas tytön ressukka (voi kun olisinkin, siis se kirjaviisas).

Onneksi minulla on kuitenkin ihan omat, vaikkakin ilmeisen happamat, aivot, joiden sähkövirtojen avulla voin sitten miettiä suhteentynkää hiertäviä asioita, vedellä parit johtopäätökset ja sanoa soromnoo. Sillä eihän tälläistä temppuilua jaksa etenkään kun on mahdollisuus valita. Eihän?

No niin. Eiköhän siinä ollut riittävästi, vaikkakaan ei niin paljon kuin ajattelin joten jatkoa seurannee. Nyt lähden kuitenkin parantamaan maailmaa ystävieni kanssa ja todennäköisesti myös sumentamaan pääkoppaani uusia suhteita varten.

Keskiviikkosaarna

2003-08-06T13:56:00.000+02:00

Ou mai gaad, joudun jatkamaan lavennetusti edellisestä aiheesta koska asiaa riittää vieläkin.
Pyrin ettei tule tavaksi ;)

Palataan aluksi jo muinaisessa Kreikassakin olleisiin haaremeihin (vanha äikän openi repisi nyt hiukset päänahastaan jos näkisi tuon kielikuvan), tai tarkalleen ottaen siihen hypoteesiin, että naisella olisi monta miestä. No, minä en suin surminkaan voisi kuvitella tilannetta, jossa kertoisin miehelle, että olen sun kanssa mutta deittaan tota toistakin. Syystä jotta: jos mies senkin jälkeen pysyisi paikallaan ja haluasi edelleen viritellä yhteisiä sointuja kanssani, en pystyisi mitenkään kunnioittamaan häntä. Tietysti ristiriitaista, mutta taasen niin totta että taidan unohtaa koko haaremoinnin suunnittelun ;)

Yksi asia on nimittäin vissi - mies joka palvoo naista kuin uutta auringonjumalaa saa ainakin minut pinkomaan lähimmälle pururadalle parinsadan kilometrin lenkille. Jälleen voisin ammentaa empiirisestä kokemusmaailmastani tilanteen, jossa kiltti poika edelleenkin kolmen vuoden jälkeen jaksaa palvoa ja yrittää, vaikka olen useampaan otteeseen ja jo muutaman kuukauden kaverillisen tuttavuuden jälkeen sanonut että ei tästä mitää koskaan tuu, olen pahoillani, piste.

Palvominen ahdistaa, sillä palvomistilanteessa palvoja nostaa palvottavan jalustalle ja tekee tästä yli-ihmisen. Rinnasta puristaa jo nyt kun vain kirjoittaa tilanteesta.

Ja sitten aiheeseen joka todennäköisesti saa feminiinit koroilleen. Katsokaas kun tämä palvominen ym. miesten eksyksissä olo johtuu minun mielestäni osaksi siitä, että naiset ovat ottaneet paikkansa (länsi)maailmassa. Erinomainen juttu. Mutta jossakin ollaan menty pieleen: (warning! seuraavana humanistisoopaa) ihmiset pitäisi kohdata nyt, kun tasa-arvo on täällä meillä Suomessa jo jollakin mallilla, ihmisyytensä mukaan. Ei siis sukupuolensa, seksuaalisen suuntautumisensa, ihonvärinsä, koulutuksensa tms. turhanpäiväisen sälän perusteella vaan yksinkertaisesti katsoa heitä ihmisinä. Okei, ehkä vielä vähän vaikea juttu täällä peräpohjolassa.

Toinen juttu mikä rassaa on miesten kyykytys. Esimerkiksi jossakin naistenlehdessä aikoinaan ollut iso otsikko "kouluta miestäsi kuin koiraa" sai ainakin minut voimaan pahoin, koska lähipiirissäni on useita miehiä, joita en todellakaan antaisi yhdenkään naiseliön käsitellä em.oppien mukaan, saati että heille edes puhuttaisiin moiseen alentuvaan tyylin. Hyökkäisin naiskiusaajien kimppuun erityisesti siitä syystä, että kyseiset mieseläjät eivät itse koskaan halventaisi naista vastaavaan tapaan.

On totta että naisia on kyykytetty satoja vuosia, mutta mitä sitten. Onko meidän pakko olla jatkuvasti yhtä tyhmiä ja ryhtyä seuraavaksi halventamaan toisen sukupuolen ihmisarvoa, eikö voitaisi kehittyä kun ollaan kuitenkin melko älykkäitä eliöitä. Eräs minua nuorempi jannu totesi kerran välkysti, että harva pari-kolmekymppinen nainen voi ihan oikeasti sanoa kokeneensa suomenmaassa syrjintää sukupuolensa takia.

Jos me kaikki olisimme vain ihmisiä joilla on siten luonnollisesti oma kunnioitettava ihmisarvonsa, miesten ei tarvitsisi olla machoja lihaskimppuja eikä naisten kukkamekoissa hihitteleviä neitsyitä. Ah vot, tässä ratkaisu maailman ongelmiin :) Tietenkään asiat eivät ole näin iisejä ja sekä miesten että naisten päitä kiristävät vanhat aataminaikaiset pipot, jotka kuiskivat niitä iänikuisia totuuksiaan siitä millainen on hyvä nainen ja mies.

Kolmas juttu jota en jaksa ymmärtää nykyaikaisessa tasa-arvokeskustelussa ovat kappas kummaa arvot. Kun tämä tasa-arvo on nyt nähtävästi saavutettu siten, että naiset saavat elää kuin miehet, eli naida, juoda, rällätä, käydä armeijaa ja saada johtavan aseman duunissa. Ihan jees, ei siinä mitään. Mutta em.asiat edustavat vallattoman miehisiä eli niin sanottuja kovia arvoja. Kukaan ei esimerkiksi kunnioita nykypäivänä sitä naista, joka haluaa toteuttaa omaa naiseuttaan olemalla kotona ja hoitamassa lastaan. Nou wei, häntä suorastaan vihataan urbaanien naisten keskuudessa.

Näiden riimien ulkopuolelle on nyt tarkoituksellisesti rajattu ihmisten odotukset ja asenteet, sillä kyllä, minäkin tunnen sen sukulaistädin joka jokaisen vierailun yhteydessä tinkaa puuttuvasta poikaystävästä ja tekemättömistä lapsista. Sen sijaan että tarttuisin tätiä raivelista kiinni ja ravistaisin, olen pyrkinyt ajattelemaan ettei täti nyt vain ymmärrä juuri minua, enkä minä muuten tätiä. Simppeli keissi. Ja jos tädin sanat alkavat ahdistaa niin paljon, että minun täytyy alkaa hysteerisenä todistelemaan että on mulla ihan oikeesti ollu poikaystäviä, mutta ne nyt vaan häipyilee aina jonnekin, lienee syytä kääntää pistävä katse omien aivojen lohkoihin ja miettiä onko sinkkuus minulle ihan oikeasti ongelma, jos kerran reagoin tuttavatädin uteluihin raivarilla.

Mutta back to basics: täydellinen tasa-arvo olisi ihmisten kohtaamisen ihmisinä lisäksi (voi kuinka kökösti ilmaistu) myös mielestäni sitä, että naisellisiksi koetut pehmeämmät arvot (sorry vaan feministit) kuten hoivaaminen, synnyttäminen, lasten hoito, imettäminen, tunneäly (okei nyt alko itteäkin ahdistaa ;) nostettaisiin samalle arvostusskaalalle kuin tehokkuus, massin ansainta, rationaalisuus ym. kovat arvot. Mission impossible? Todennäköisesti kyllä, mutta ei tässä elossa ole nähtävästi mitään helpolla tarkoitus saadakaan.

Monet miehet

2003-08-04T14:28:00.000+02:00

Lomalta palattuani lueskelin muutamia blogeja, ja huomasin että minusta ja suhdesekoiluistani ollaan huolestuneita. Kuinka herttaista :) Samalla olin jo provosoinut jotakin ärhäkkää blogipoikaa, jollaista ennen blogeeraus-urani aloittamista epäilin jossain vaiheessa ärsyttäväni. Ja aikaa on kulunut vasta vajaat pari kuukautta! Nopeasti on söseeräämiseni huomattu, kiitos siitä.

Mutta tilastot sikseen ja "asiaan". Kun muutama entry sitten ruikkasin siitä, etteivät jannut pysy näkökentällä muutamaa päivää kauempaa, niin mitäpä sitten jos tilanne kääntyykin ykskaks päälaelleen ja miehiä olisi tyrkyllä enemmän kuin yksi. Kesäisin, kun tuo aurinkokin vielä porottaa tunteet kuumiksi, lämpöä tuntuisi ajoittain säteilevän useammaltakin kuin yhdeltä miellyttävältä taholta.

Viime viikonlopun piknikillä istuksiessamme kuulin, että muutamalla kaukaisemmallakin tuttavalla on ollut samainen kiperä pähkinä purtavanaan. Ongelmia tällaisessa tilanteessa on tietysti lukuisia, mutta tärkeimmät niistä ovat a) kumman valitsee, vai valitseeko molemmat ja b) jos valitsee molemmat, kuinka pitää tahot tietämättöminä toisistaan. Etenkin jälkimmäinen vaihtoehto luokitellaan em. blogipoikien konservatiivisen puolueopin artiklassa "naisen sopiva käytös" ilmeisen moraalittomaksi ja paheelliseksi toimintatavaksi, hyi hyi :)

Hiljattain jossakin intellektuelli-lehdessä oli juttu nykypäivän seurustelusta. Hynttyyt lyödään yksiin, mutta kumpikaan osapuoli ei tunnusta seurustelevansa. Silti vedetään herneet, jos toinen tekee virheliikkeen epävirallisen suhteen ulkopuolelle. Vastaavasti trendsetter-lehti Image kirjoitti pitkän stoorin suomalaisesta don juanista, joka oli sekä naimisissa että avoliitossa ja tietysti parin eri naisen kanssa. Lapsiakin kaiketi viipotti jossakin päin.

Epävirallinen seurustelu avaa tietysti mahdollisuudet monenlaiselle toiminnalle, kun yhteisistä säännöistä ei ole sovittu sitoutumisen tuoman vastuun pelossa. Sen sijaan jos homma alkaa koskettaa viattomampia tahoja kuin muutamaa peluria (siis esimerkiksi lapsia), ei mielestäni ole mitään muuta toimintavaihtoehtoa kuin heittää pyyhe kehään. Ja useinkos sellaista nykyisin tapahtuu, eipä kovin.

Muutaman miehen dilemma toimii yhtä vaivalloisesti kuin muutaman naisen, ellei sitten ole polydraamoihin erikoistunut suhdesukkula. Meikäläisen pelisilmällä homma käytännössä kusee alta aikayksikön. Jos ja kun tilanne jossain vaiheessa paljastuu, on turha jäädä selittelemään yhtään mitään (miehillekin tiedoksi). Mikäli pyörittää useampaa samaan aikaan, on oltava valmis myös poistumaan peliareenalta hetkellä millä hyvänsä.

Kolmiodraamoihin ei minun tietääkseni naisten piireissä tavallisesti hakeuduta, niihin ajaudutaan. Huonosti pyyhkii silloin, jos kehittää tunteet jompaa kumpaa kandidaattia kohtaan. Silloin on sekunneista kiinni, että ehtii deletoida toisen suhteentyngän ennenkuin mr./ms. Vakava pääsee moraalittoman ja ah niin paheellisen toiminnan jäljille.

Polysuhteiden juuret lienevät, kuinka ollakkaan, kiinni miesten maailman savipohjassa. Haaremilla on helppo taata säännöllinen saanti. Naisten landiaan toiminta on hedelmöitynyt lähes sellaisenaan. Miesten kannalta siis huono ja pelottavakin juttu, sillä naisen(kin) mahdollisuus valita jostakin joukosta tarkoittaa väistämättä sitä, ettei noppa välttämättä pomppaakaan juuri sen miehen kohdalle, joka jo piti naista itsestäänselvästi omanaan.

Ihmistasot

2003-07-31T11:37:00.000+02:00

Olen silloin tällöin seuraillut joillakin blogeilla käytävää keskustelua alempitasoisista (ATM) ja ylempitasoisista (YTM) miehistä. Aihetta koskevan rajallisen mielenkiintoni vuoksi en ole jaksanut perehtyä kyseiseen aiheeseen enkä myöskään markkina-arvoteoriaan, toinen suosittu hitti, sen syvemmin.

Vaikka sarkastinen kirjoitukseni peruspanoasetelmasta liikkuu em. teorioiden kanssa samalla akselilla, toivoisi että tällaisia ajatuksia esitettäessä pidettäisiin silti huumori taskussa ja realistisuus lompakossa. On surullista jos ihmiset todella luokittelevat itsensä ala- ja ylätasoisiin eläjiin. En tiedä millä kriteereillä esimerkiksi Henry luokittelee itsensä alempitasoiseksi mieheksi.

Ihmisestä kuin ihmisestä tulee mielestäni mielenkiintoinen jos itsetunto on kunnossa. Klisee, mutta totta. Kun ihminen kunnioittaa itseään, kunnioittavat myös muut häntä. Silloin on aivan se ja sama montako autoa omistaa, paljonko tienaa työssään, mitkä ovat ulkoiset avut ja niin edelleen. Ylpeys omasta olemisestaan on tärkeää ja valitettavasti asia, jonka kanssaeläjät helposti aistivat. Liika egon buustaus on tietysti aivan eri juttu.

Oman deittaus- ja seurusteluhistoriani aikana olen tavannut niin putkimiehiä, mekaanikkoja, yliopisto-opiskelijoita, filosofeja kuin väitöskirjaa valmistelevia tutkijoitakin. Vastakaan en aio rajoittua vain yhdelle ”tasolle”, vaikkakin suhdeviidakossa kärvistelevänä korkeakouluopiskelijana olen useaan kertaan kyseisen kehotuksen tuttavapiiristäni saanut.

Työstään ja erityisesti itsestään ylpeä perusduunari vie jalat varmasti altani sutjakkaammin kuin rahoillaan ja muulla omaisuudellaan pröystäilevä toimitusjohtaja. Ja sama tietysti toisinpäin.

Itsekunnioituksen puutteesta kertovat myös ne kerrat, jolloin minun koulutukseni ja työpaikkani ovat asettuneet betoniporsaiksi toisen ihmisen ajotielle. Vaikken mielestäni ole saanut aikaseksi vielä mitään kovinkaan kummoista, on parempi jatkaa eri suuntiin seuraavasta risteyksestä, jos itsetunto ei kestä sitä että toisellakin (ilmeisesti useimmiten edelleen naisella) on oma elämänsä
josta hän on ylpeä.

Olemattomasta itsetunnosta kertoo myös se tarina, jossa koitin kertoa itsestään epävarmalle miehelle, etteivät hänen urasuoritteensa, talonsa ja rahansa kiinnosta minua läheskään niissä mittasuhteissa kuin hän itse. Muutamaan otteeseen koitin hienovaraisesti ilmaista, etten ole innostunut jatkuvasta pörhistelystä, vaan että hän riittäisi vallan mainiosti minulle vaikkei hänellä olisi pennin jeesusta.

Noh, lopputulos oli jälleen se tuttu ja turvallinen – pikainen katoaminen areenalta ;) Ja parempi niin, sillä luulen etten ole sen tyyppinen nainen, joka pystyisi antamaan em.tyylisille miehille sitä mitä he naisilta kaipaavat.

Aivojen kuilu

2003-07-29T12:16:00.000+02:00

Sukupuolten välinen aivokuilu tuntuu joskus käsittämättömän syvältä. Henkilöhistoriastani löytyy tilanteita, joissa olen toivonut olevani kärpäsenä seinällä tutkailemassa, mitä ihmettä miesten päässä ihan oikeasti liikkuu. Seuraavassa esimerkiksi yllättävän yleinen tapahtumaketju, josta meikäläinen ei ymmärrä yhtikäs mitään:

Tapaan jonkun jannun, tapaan toisenkin kerran ja mahdollisesti jopa kolmannen. Kaikki näyttää sujuvan hyvin, juttua riittää ja silmät alkavat kiilua pöydän molemmin puolin. Tapaamisten välissä mies pistelee reippaasti tekstiviestejä ja saattaa jopa, herranjumala, soittaa. Itse pyrkii olemaan rennon huoleton, ei stressaa, eikä varsinkaan tykitä sällin luuriin mitään mitä sinne ei ole nimenomaisesti toivottu, jotta poikaparalle ei iske pilvettömältä taivaalta pakokauhu/sitoutumiskammo/toi tykkää musta liikaa/toi ei tykkää musta ollenkaan/yhtäkkinen poikien kahden viikon ryyppyputki.

Mies alkaa mahdollisesti kuumentua, tämä tapahtuu tavallisesti toisen treffauksen jälkeen, ehdottaa kolmatta tapaamista. Saattaa jopa olla pelottavan yli-innokas ja ehdottaa että nähtäisiin jo seuraavana päivänä, puhuu mitä suunnitelmia neidillä on ehkä koko seuraavaksi viikoksi, ehdottaa että voitaisiin tehdä yhdessä sitä sun tätä. Toisen tapaamisen jälkeen saattaa pistää jopa tekstiviestiä perään että voi kun oli kiva nähdä, haluan tavata uudelleen mahdollisimman pian. Itse on edelleen passiivisen rauhallinen, ei hihku näkyvästi innosta vaan toteaa rennosti että olisi joo ihan kiva nähdä toistekin.

Ja sitten alkaa pitkä hiljaisuus. Äijä katoaa. Seuraavaa meetingiä ei koskaan tule, eikä mies vastaa strategiesti hiottuun yhteen text meddeelandeen (soittaa ei edelleenkään kannata, menee liian intiimiksi).

Tavallisesti homma kuolee tähän, syy on tuntematon ja taas plakkarissa on yksi parin päivän/viikon intohimoinen rileissönsip. Naisen vilkas mielikuvitus keksii kyllä useamman sadan mahdollisen selityksen mikä miehelle tuli, mutta epäilen että se todellinen vastaus on kuitenkin jokin seuraavista varsin simppeleistä vaihtoehdoista: a) ei yhtään mikään b) unohdin että olin ihastunut/rakastunut (kyllä, näinkin on todella käynyt) c) en ehkä sittenkään pitänyt naisesta syystä x.

Että sillain. Ja mikäli sitten on joskus jostakin maan syövereistä sattunut löytämään ukkelin josta pitää niin paljon, että haluaisi siirtyä seuraavaan vaiheeseeen, jota kutsutaan parisuhdepiireissä nimellä suunnittelu, on tiedossa lisää lepposia hermoja raastavia sessioita. Yleensä kun nimittäin voidaan esimerkiksi tavata kai ehkä mahdollisesti jos juuri sinä nimenomaisena hetkenä ei satu olemaan jotakin muuta tekemistä kuten vaikkapa sohvalla makaaminen ja haarojen kaivelu. Siis näin, vaikka mies olisi ihan oikeasti kiinnostunut elämään jonkin sortin suhteessa.

Ennen tätä sössimistä jaksoi huomattavankin pitkään. Nykyisin ei oikein enää riitä mielenkiinto.
Joten selkein toimintamalli lienee se, että antaa miehen hönttyröidä omia aikojaan eri suuntiin ja jatkaa itse touhujaan normaaliin tapaan melkeinpä mistään joustamatta ja mitään murehtimatta/miettimättä.

On mahdollista, että sällit kömpivät maanpinnalle jostakin joskus, jos muistavat. Ja jos tilanne alkaa näyttää vakavammalta, eli siltä että sama mies ilmaantuu näkökenttään suhteellisen usein ja itse pitää vierailuja miellyttävinä, on järkevintä antaa valintatehtävä: joko hommaa hiukan muutetaan sellaiseksi että naisenkin on sitä helpompi kestää (ei kuitenkaan niin että mieheltä viedään koko elämä, eli kaverit, pullo ja pelit, vaikka empiiristen kokemusteni mukaan useimmat miehet kuitenkin toivovat juuri tätä ja selittelevät toista) tai sitten naista ei enää ole mahdollisuutta tavata.

Nämä pienet muutokset hommassa tarkoittavat lähinnä keveähköä huomioonottamista, ei sen vakavampaa paikalleen juurruttamista, sillä syvempi sitoutuminen toiseen ihmiseen on itsenäiseen elämään tottuneelle hamekansalaisellekin jo sen verran korkeampaa matematiikkaa, että sen toteuttamiseksi vaaditaan veren, hien ja kyynelten lisäksi vuosia kestävää työtä.

Ehdottomuus

2003-07-14T20:57:00.000+02:00

Jos joutuu loukatuksi, pitäisi ensin miettiä kuka loukkasi. Jos henkilö on läheinen, esimerkiksi perheenjäsen/aviopuoliso/hyvä ystävä, loukkauksen saa kokea suurena ja railakkaan vitutuksen voi päästää valloilleen. Jos taas loukkaaja on kaukaisempi henkilö, kuten kaveri/hyvänpäiväntuttu, loukkaukseen tulisi reagoida sillä tasolla, miten kaukainen-läheinen tyyppi itselle on.

Seuraavaksi pitäisi miettiä, miten loukkaukseen suhtautuu ylipäätään. Kasvattaako herneenpalon nenään, saako itkuraivarit, aukooko takaisin vai päästeleekö pöpinät toisesta sisään ja toisesta ulos.

Näin siis ilmeisesti toimitaan mikäli ei olla ehdottomia. Ehdoton loukkauksiin reagoija, kuten minä, miettii ainoastaan vittuilun olemusta. Mikäli pään auonta on tahatonta, tehdään ajattelemattomuuksissa tai aukoja ei tiedä mistä saa aukoa ja mistä ei, voi hommaan suhtautua kiinnittämättä siihen juurikaan huomiota, kuittaamalla kevyesti takaisin tai ottamalla etäisyyttä.

Mikäli taas vittuilu on harkittua, suunnitelmallista ja sen ainoana päämääränä on aiheuttaa kohteessa mahdollisimman suurta tuhoa, on kaikki menetetty. Anteeksi ei anneta koskaan. Ja vaikka välit joskus kuntouisivat, on jotakin pilattu lopullisesti eikä suhde koskaan palaa entiselleen.

Ehdottomuuden mustavalkoinen hinta on tietysti korkea. Välien katkominen hyvien ystävien kanssa on vaikeaa, mutta joskus itselle ainoa vaihtoehto. Vaikeampaa olisi sietää ja antaa kerta kerran jälkeen anteeksi, sillä ylpeyden menettäminen ja tuhoava kiltteys on synkkään metsään johtava polku.

Ehdottomuus sopii kuitenkin minulle mainiosti, sillä itse en koskaan loukkaisi tahallisesti ja suunnitellen ketään, sillä yksinkertaisesti se on vain väärin. Silti en kanna sädekehää pääni päällä vaan törppöilen jokapäiväisessä arjessa kuten muutkin. Koskaan en kuitenkaan ole aukonut suutani niin, että aiheuttaisin toiselle typertynyttä tuskaa, sillä empiiristen kokemusteni tuloksena tiedän että silloin sattuu, ja sattuukin muuten lujaa.

Kakkoskerho

2003-07-09T18:02:00.000+02:00

Ehdotin muutamalle samassa vellissä pyörivälle kaverilleni että perustamme kakkoskerhon. Kakkoskerhossa voitaisiin kimpassa käsitellä ihmissuhdetragedioita (ihan niinkuin emme nyt niin tekisi) ja muulloin voisimme keskittyä tärkeämpiin asioihin, kuten työntekoon, elämän hankintaan, opiskeluun ja sen sellaiseen staffiin.

Kakkoskerhon nimi kumpuaa tietysti maagisesta luvusta kaksi. Ihmissuhteemme kun tuppaavat nykyisin kestämään tavallisesti joko kahdet deitit, kaksi viikkoa, kaksi tuntia tai kaksi minuuttia tilanteesta riippuen. Lopputuloksena on kuitenkin aina se, että joko äijä katoaa kuuluvuusalueelta tai sitten itse siirtyy taktisesti takavasemmalle. Siksi tämä intelligentsijaleffa ”Kuinka kadottaa kundi kymmenessä päivässä” tarkoittaisi näissä piireissä lähinnä ennätyksen tekoa.

Mutta jos sieltä valkokankaalta kääntää katseensa hetkeksi peiliin ja unohtaa huumorin, niin näkee homman varsin selvästi: kakkoskerhossa ollaan siksi koska siellä halutaan olla. Päivänselvä asia. Syitä kerhoiluun kyllä riittää, mutta olen kuullut että sitten kun eteen tulee TARVE (tai mahdollisesti tietynlainen ihminen), niin asiat muuttuvat muuksi. Mutta niin kauan kuin hyvin vakavissaan olevien ihmisten suhdetarjoukset aiheuttavat itsessä lähinnä hysteerisen itkukohtauksen ja hillittömän ahdistuksen kun koittaa väkisin yrittää, on varmasti tarpeen jatkaa kerhoilua.

Välillä kakkoskerhon kylmä pintakyyti tuntuu kuitenkin pahalta, koska kylmähän siellä on (joskus tosin lämmittää ihan kivasti :). Ei jaksaisi, ei huvittaisi eikä millään riittäisi energiaa. Mutta kun tajuaa, että voi ihan hyvin sulloutua mökkihöperöimään itsekseen moneksi kuukaudeksi ja harrastaa vaikka huipputerveellistä elämää, tuntuu elo taas huomattavasti mielekkäämmältä.

Perustamattoman kakkoskerhomme kakkossuhteet eivät kuitenkaan ole pakastettua kertakäyttötavaraa. Jokaisella kerralla oman pääkopan sähkövirrat säväyttävät, tajuaa taas enemmän elämästään ja etenee pykälän verran johonkin suuntaan. Tällaisen jumppaamisen lopputuloksena luulisi onnellisuuden jatkuvan ja jopa kasvavan silloin kun se tarve ankkuroitua toiseen ihmiseen vaikka kahdeksikymmeneksi vuodeksi tulee ajankohtaiseksi.

Väärät valinnat

2003-07-08T16:29:00.000+02:00

Mutta ennen kuin pääsen niihin otetaan muutama tarkennus edelliseen viestiini. Ajattelin vielä äskettäin etten ryhdy kommentoimaan tätä joillakin blogeilla esiintyvää lynkkaus-herjaussotaa josta kieltämättä olen provosoitunut vaikkei pitäisi, mutta koska onnistuin edellisellä tekstinpätkällä niin sanotusti irrottamaan asiayhteydet kontekstista ja aiheuttamaan näin toimiessani väärinkäsityksiä on paras kertoa se ympäristö johon edellinen viestini kaikkine kommentteineen liittyy. Sotaa käydään siis täällä lähinnä tätä henkilöä vastaan ja vieläpä erittäin alatyylisesti. Mutta sitten niihin muihin asioihin..;)

Pamlasimme nimittäin ystävättäreni kanssa viime viikonloppuna jälleen aiheesta väärä valinta liittyen tietysti näihin voimia vieviin ihmissuhteisiin. Joskus muinoin tuntui siltä, että sitä sössi helposti suhteensa oikeille raiteille ja teki ainoastaan niitä oikeita valintoja. Tässä iässä, missä kranttuusprosentti huitelee ihmissuhdebarometrien mukaan huippulukemissa, tuntuu ettei osaa enää pelata eikä etenkään valita korttejaan oikein, vaan kerta toisensa jälkeen häviää tai ainakin jämähtää pattitilanteeseen.

Otetaanpa havainnollistava esimerkki: keväällä kohdalleni osui valintatilanne. Oli päätettävä deittaanko mukavaa, fiksua, täysjärkistä, tavallisen näköistä, työssäkäyvää ja muutenkin asiansa ja elämänsä järjestyksessä pitävää ja vieläpä itseään kunnioittavaa ei-alkoholiongelmaista miestä vai valitsenko sittenkin sen rönttörentun, joka piirittää niin kuin olisin ainoa nainen maailmassa, on jumalaisen näköinen ja tuijottelee silmillään sielun syövereihin saakka, puhuu ronskeja juttuja ja heittää herjaa ja jolla sitten myös on korvien välissä muutama selvittämätön probleemi joiden vuoksi koko juttu on tuhoon tuomittu jo ennenkuin mitään radikaalia on päässyt tapahtumaankaan.

Valinta ei tietenkään ollut vaikea ja seuraukset varsin ennustettavia : muutaman viikon märinä kun juttu kuivui kasaan, oltiin loukkaantuneita ja pettyneitä ja kirottiin koko miessukupolvi alimpaan helvettiin. Eikä muisteta yhtään että jos olisi valinnut toisin kun kerran oli mahdollisuus, ei välttämättä istuttaisi nyt tuskaisena pohtimassa elämän kurjuutta ja kaikkivaltiaan mustaa huumoria. Ja kun hetki on kulunut, ollaan jälleen vetreissä voimissa ja valmiita toistamaan koko rumba uudelleen, mitään kohtaa tietenkään muuttamatta.

Ymmärrän siis loistavasti niitä ns. kunnollisia, kilttejä ja mukavia miehiä, jotka tuskailevat naisongelmiensa kanssa ja joutuvat seuraamaan sivusta kun hameväki (en nimittäin ole ainoa tällaista touhua harrastava tytteli) lankeaa höntsätöntsäkollegojen jalkojen juureen.

Tällä ikää rohkenen kuitenkin vielä ajatella, että masokistiset miesvalintani jossakin elämäni vaiheessa vaihtuvat sellaisiksi, että ne mukavat köriläät muuttuvat silmissäni kiinnostaviksi ja haluttaviksi pakkauksiksi. Sitten kun tämä elämän mullistava muutos tapahtuu, toivon että vielä ehtisin kaapata sellaisen miehen itselleni ja olla jopa hetken onnellinen, muulloinkin kuin yksin. Siihen asti todennäköisesti hakkaan päätäni betoniseinään ja pompin paikallani kummastellen että ihan kuin mulle ois käyny joskus aikasemminkin tälleen...

Bloggauksesta

2003-07-05T14:03:00.000+02:00

Seurasin pitkään erästä ilmeisen vaaralliseksi ja ärsyttäväksi nettimaailmassa koettavan humanistiarvoisen naisen blogia ennenkuin perustin omani. Humanismi näyttää olevan edelleen samanlainen kirosana teknisille arvoille ja kokonaisvaltaiselle rationaalisuudelle elämänsä perustaneille ihmisille kuin mitä teekkarit/ekonomit edustavat humanisteille. Ehkäpä tekniikanjumalat ovatkin huolestuneita siitä että humanistit rynnivät heidän areenalleen sössimään jotain taivaanrannanmaalausjuttuja ja vinkumaan tunnepuolen asioista.

”Jos meinaan tulee tekeen jotain verkkoon nii pitää kyl hei tajuu et tääl pelataan ihan eri säännöillä kun jossain normaalielämässä. Pitää tajuu aika paljon tekniikasta ja argumentoida kaikki mielipiteet matemaattisilla kaavoilla, muuten me kyl ruvetaan kiusaan sua”. Varsinkin erään mieshenkilön ihanan rationaalismatemaattinen blogi on kuin tämä loistava kirjoitus.

Minun on kuitenkin hyvin vaikeaa tajuta höyrähtäneillä humanistiaivoillani, että kuinka ne ihmiset, jotka kiusivat niitä jotka eivät matematisoi mielipiteitään, jaksavat sitten itse jatkuvasti varmistaa selustansa ja matemaattisrationaalistaa omansa. Ilmeisesti homma kuitenkin onnistuu aivan loistavasti, jos koko elämä pyörii em. asioiden ympärillä ja hyvä niin. Ei minulla ole mitään sitä vastaan, mutta en silti tajua, että missä ovat sellaiset hörhöarvot kuin empaattisuus ja toisen asemaan eläytyminen. Asioita voi edes joskus yrittää tarkastella muidenkin näkökulmasta kuin itsensä, se saattaa jopa avartaa omaa ajatusmaailmaa ;)

Mutta, minä en aio perustella yhtäkään mielipidettäni millään kaavalla ikinä, ehkä siitäkin syystä ettei vois niinkun vähempää kiinnostaa ja siitä etten todellakaan edes osaa enkä halua. Saatan jopa jatkossakin esittää mielipiteitä ilman että perustelen niitä millään tavalla. Kuinka epätieteellisen epärationaalismatemaattista, siis humanistista! Että antaa tulla sitten vaan sitä kiusimista, jos joskus tälle blogille eksytte, minä koitan kestää, vaikkakin mieltäni hallitsevat tavallisimmin tunteet enemmän kuin järki enkä siksi kykene loogiikan kaavoja jouhevasti seuraavaan ajatteluun ;)

Ratikkamatkalla

2003-07-03T18:40:00.000+02:00

Olen aina ollut sitä mieltä, että raitiovaunuissa näkyy koko ihmiselon kurjuus ja rikkaus. Siellä istuvat juopot ja rikkaat sulassa sovussa keskenään. Tai no, sovusta en tiedä, mutta on loistavaa kuinka joku umpialkoholisoitunut moniongelmainen pystyy sekoittamaan vaatteitaan varjelevan nutturapäisen eliittitädin päivän vain yksinkertaisesti olemalla olemassa.

Sähkövaunujen takaosiin pesiytyneet yhteiskunnan hylkiöt ovat siinä mielessä arvaamattomia, että koskaan ratikkaan astuessaan ei tiedä kuinka monta rappioalkoholistia ratikassa sillä kertaa on. Ja kun eliittitädit ja sedätkin syöksyvät kiireissään tuohon koko kansan menopeliin on tyrmäys taattu, jos ainoa paikka koko härvelistä löytyy itsekseen örisevän ja pulloa heiluttavan pohjasakan vierestä.

Kotiin päästyään hienostoihmisten on taas aika aloittaa harrastuksensa ja valittaa kaikista niistä kaavapäätöksistä, joissa syrjäytyneille haluttaisiin rakentaa asuntoja. Vaikka kaavailtu parantola oltaisiinkin ajateltu sijoitettavan 50 kilometrin päähän eliitin omasta kodista, on se silti liian lähellä kun ne hylkiöt kerran matkustavat samalla ratikallakin.

Näiden ihmiseloa voimakkaasti ravisuttavien skandaalien lisäksi raitiovaunuista löytyy miehisiä lihaskimppuja, jotka pitävät suurilla käsivarsillaan pienen pientä vauvaa rinnallaan ja auttavat pienokaista pungertamaan itseään ylöspäin kohti papan naamaa. Vauva saa tavallisesti kuolata myös trenditietoisen isukin lacosten paidan vaikka pyykkikuntoon - tärkeintä kun on, että beibillä on virikkeitä rasittavan ratikkamatkan ajaksi.

Ja sitten siellä ratikassa istun myös minä, joka katkerana seuraan beibien kuolausta isukkien paidoille ja unelmoin, että minäkin voisin vielä tehdä saman. Jos vielä olisin pieni pullea pallero, saisin todennäköisesti myös liata miesten paidat ja kiipeillä rintakehiä pitkin kohti suuria elämän haasteita. En tiedä missä vaiheessa pulleropallerous kääntyi kohdallani joksikin muuksi, ainakaan enää ajoittain harrastamaani jokeltelua ja kuolausta eivät uroot katso kovinkaan hellämielisesti.

Mutta minähän jaksan odottaa – seuraavaa ratikkaa en tosin kovinkaan kauan, mutta sellaista beibelle (eli tietysti minulle) lepertelevää kuolauksenkestävää ihmemiestä vaikka koko loppuviikon ;)

Näinkin on joskus käynyt...

2003-07-01T21:34:00.000+02:00

Tästäkään löpinästä ei taida tulla kovinkaan positiivista, pikemminkin tämä taitaa muistuttaa moraalisaarnaa, mutta ei voi mitään ;) Ajoittain kupoliani vaivannut käsittämätön realismi nykyajan seksiseikkailuissa nimittäin kosketti taannoin minuakin. Olin aiemmin luullut naiivisti, että näitä asioita tapahtuu vain muille.

Mutta sitten minäkin tapasin sellaisen miehen, johon tykästyin ja jonka kanssa petipuuhat tulivat ajankohtaisiksi. Rohkaisuryyppyjen saattelemana painuimme vällyjen väliin ja kas kummaa kumpikaan ei ollut varustautunut toimitukseen mitenkään. Siis en minäkään napsimalla pään sekoittavia hormoneja, vaikkakaan en olisi suostunut mihinkään vaikka niitä olisinkin nappaillut. Testit ensin ja sitten suojaton seksi on periaate, josta terveyteni takia en halua tinkiä. Näin olin joskus muinoin kuvitellut muidenkin tekevän.

Ruusuisissa prinsessakuvitelmissani luulin (luojan kiitos että niitäkin vielä ilmaantuu), että mies olisi välittömästi syöksynyt johonkin ilmansuuntaan tekemään asialle jotakin. Siis juossut kädet ojossa lähimmälle kioskille/baariin tai vastaavasti ehdottanut että siirtäisimme puuhaa parempaan ajankohtaan, vaikka tottapuhuen en yhtään ymmärrä miehiä, jotka deittailevat pitempään samaa naista ilman että kumit ovat lompakossa tai viimeistään siellä omassa kodissa kaiken aikaa.

Sen sijaan unelmieni tosiprinssi ehdotti että hoidamme tilanteen ottamalla riskin. Siis minkä riskin??? Onko suojaton seksi naisen kanssa, joka ei syö pillereitä miehelle jokin riski? Tuleeko se mies siinä raskaaksi? Pitääkö sen miehen hakea ne jälkiehkäisypillerit sieltä apteekista ja sekoittaa elimistönsä hormonipamauksella muutamaksi viikoksi? Kummalle tulee herkemmin komplikaatioita klamydian hoitamisesta? Kummalle se tauti saattaa aiheuttaa herkemmin lapsettomuutta? Kumpi joutuu kantamaan todellisen vastuun jos otetaan joku helvetin riski???

Tiedän kyllä, että on olemassa naisia, jotka jyystävät mitä tahansa liikkuvaa kohdetta ilman
minkään valtakunnan ehkäisyä ja ovat vailla huolen häivää jälkikasvusta tai mahdollisista taudeista. Mutta olin luullut, että minun naamastani paistaisi läpi, ettei moinen itsetuhoinen käytös ole oikein meikäläisen tapaista. Ilmeisesti ei paista, pitänee kai kirjoittaa joku lappu otsaan että hei, minä ihan oikeasti välitän itsestäni ja siinä samalla myös teistä muista.

Kumiton prinssi, joka piti varmuusvehkeitä niinikään romantiikan tappavina tunnelman pilaajina (riskin otossahan tunnelma ei ainakaan naisen kohdalla varmasti pilaannu lainkaan ja nautinto on huipussaan kun saa koko toimituksen ajan miettiä mihin apteekkiin ja terveyskeskukseen seuraavaksi syöksyy) siirtyi välittömästi arkistoon, mutta toivon todella, ettei kenenkään naispuolisen ihmisen tarvitse kohdata samanlaista otusta vastaavassa tilanteessa. Luulenpa nimittäin, että nämä riskin ehdottelijat eivät niistä riskeistään viisastu. Päinvastoin.

Herkistelyä

2003-06-30T16:47:00.000+02:00

Lehtien luku on joskus miellyttävää. Viime viikonlopun horkkaisen epäuskoisessa olotilassa oli miellyttävää lukea Ilta-Sanomien kolumnisti Timo Paunosen kirjoitus maamme hallitussekoiluista. Olemme kolumnisti Paunosen kanssa varsin samaa mieltä siitä, että pitkä ja harmaan hissukka uusi pääministeri tuo rauhan takaisin maahan. Päästään taas palaamaan takaisin normaaliin päiväjärjestykseen kun rettelöivä akka on saatu raivattua ulos vallan huipulta. Uuden pääministerin ei tarvitse esitellä vaatekaappiaan saati puhua ruotsia sillä hän on mies. Tosi mies, kuten Paunonenkin ilokseni toteaa, ja lisää, että apinoillakin on enemmän tolkkua hommissaan kuin meillä ihmisillä.

Mutta mitäpä moisista. Toinen lehtijuttu joka sattui silmään oli Hesarin Kirstin palstalle lähetetty kysymys. Joku oli jätetty jo muutama vuosi sitten ja edelleen hän tunsi suurta vihaa tuota ihmistä kohtaan. Kysymys kuului, miten on mahdollista että vaikka rakkaus oli suurta niin vihasta tuli suurempaa.

Vastaus oli loistava. Siinä ilmennyttä elämänviisautta toivoisi kertyvän joskus omaankin pääkoppaan. Vastauksen referointi ei tee tuolle tekstille oikeutta, eivätkä Hesarin toimittajatkaan varmaan kiljuisi riemusta jos sitä tässä retostelisin. Tärkein ajatus oli kuitenkin se, että kukaan ei voi määritellä toisen arvoa ilman tämän suostumusta. Ja se, että jokainen ihminen on arvokas ja elämä on merkityksellistä sellaisenaan, ilman että sitä tarvitsee kuitata jonkun toisen ihmisen toimesta. Pieniä asioita, joita on vaikea ymmärtää, mutta jotka tuovat tipan linssiin kun niitä ryhtyy oikein pohtimalla pohtimaan.

Tippa oli linssissä viikonloppuna muutenkin. Myös itseni takia, mutta lähinnä siksi, että jälleen törmäsin surullisiin ihmiskohtaloihin. Mitä vanhemmaksi elää, sitä vaikeampaa on nähdä kuinka ihmiset ovat eksyneet itseensä ja tekevät siksi oman ja toistenkin olon huonoksi. En ole aikoihin jaksanut pohtia, onko ihmisten pahoinvointi lisääntynyt, mutta se että uusia ihmisiä tavatessaan lähes jatkuvasti kohtaa niin ylivoimaisia ja käsittelemättömiä ongelmia tuntuu pelottavalta.

Mutta kuten joku viisas kansanlorukin sanoo, soppaan tarvitaan aina kaksi keittäjää. Oman pääkoppani solmu on varsin toisenlainen, mutta sen vuoksi jatkuva ristiaallokko ihmisten kanssa, jotka tekevät elämänsä onnettomaksi on todellisuutta. Puolen elämän pituinen syyllisyys omasta onnesta on kuin maukas mato ongenkoukussa niille, jotka etsivät elämälleen tukipylvästä. Antaisikohan Hesarin Kirsti terapiaa?
Ehkä ensi kerralla sitten vähän iloisemmista asioista..;)

Luottamus

2003-06-27T14:27:00.000+02:00

Lyhyt sana, joka merkitsee helvetin vaikeaa asiaa. Keskellä kuumaa kesää luottamuskärvistely on ilkeää puuhaa. Siis se tila, jolloin ei syö, ei nuku (eikä todellakaan tee töitä) ja tuijottaa hypnoottisena vain puhelinta. Vaikka vastikään minäkin hankin uuden loisteliaan kännyn, siitäkin on ehtinyt tulla jo useampaan otteeseen pahin viholliseni.

Luottamuskärvistely alkaa heti kun tapaa uuden ihmisen johon syystä tai toisesta tykästyy. Kaikki edellisissä suhteissa koetut paskat yleensä purjehtivat mieleen yhtä nopeasti kuin sadepilvi Suomen kesätaivaalle ja alkaa jälleen hermoja kiristävä loputon epävarmuus. Että mitä tässä tapahtuu vai tapahtuuko tässä mitään, voiko tuohon luottaa, soittaako se kun se lupaa, miten suhtaudun jos se sanoo jotain mukavaa ja mitä mieltä itse olen siitä. Kun ei tunne, ei voi tietää. Eikä luottaa. Kuulemma pitäisi.

Jotkut viisaammat kuin minä kutsuvat luottamuskärvistelyä itsesuojeluvaistoksi, jotkut rohkeat ohittavat sen taidokkaasti, jotkut taas suhtautuvat orastaviin suhteisiin välinpitämättömän viileästi. Mikään näistä ei onnistu tässä päässä, joka on rakennettu niin että sitä hallitsevat tunteet enemmän kuin järki, vaikka kuinka on yritetty kääntää asetelmaa toisin päin. Ja koska tuntee, niin pelkää. Pelkää aivan helvetisti että taas sattuu. Vaikka sitähän se elämä on.

Katkerinta luottamuskärvistelyssä on, ettei pysty ainakaan aluksi nauttimaan siitä hyvästä mitä mahdollisesti saa osakseen. Miettii vaan hiljaa itsekseen, että koska tämä loppuu. Mikä taka-ajatus tässä on. Itsetunto on kovilla kun tietää, että on oikeasti sellainen tyyppi, jonka kuuluukin saada osakseen jotakin hyvää ja mukavaa. Siksihän sitä on sanoutunut irti kaikista pelimiehistä, häiriintyneistä ihmissuhdeongelmakimpuista, narsisteista ja alemmuuskompleksisista.

Ja jos ei muuta paskaa ilmaannu, niin jossain vaiheessa tulee ilmi, kuinka paljon sitä epäilee. Ja se jos mikä tekee eetvarttia kaikille orastaville suhteenyrityksille. Töppää itse koko homman lopullisesti omalla ajatusmaailmallaan, vaikka tuskin kukaan parisuhderulettia pelannut on enää viaton.

Luottamuskärvistelyn ainoa ratkaisu on kestää ja yrittää edetä päivästä toiseen rennosti ja turhia hötkyilemättä. Ja onhan se toisaalta mukavaa, etenkin kaikkien läheisten mielestä, kun juoksee vessassa parikymmentä kertaa päivässä, ei syö eikä nuku ja kaikki jutut mitä suustaan päästää alkavat sen toisen ihmisen nimellä. Ja toisaalta pitäisi kai olla tyytyväinen siitäkin, että kaikkien niiden pettymysten ja satuttamisten jälkeen pystyy edelleen tuntemaan sen kutkutuksen vatsanpohjassa, joka romuttaa ihanasti arkisen taivaltamisen. Vaikka siinä sitten kävisikin niin, että lopulta päätyy taas tilanteeseen, jossa pitää itseään niin naurettavan typeränä ja lapsellisena kun luotti ja uskoi. Pitäisi uskaltaa antaa itselleen tilaa ja etenkin anteeksi.

Juhannusjuhlaa

2003-06-22T23:22:00.000+02:00

Suomalaiseen kansanjuhlaan, eli juhannukseen liittyy monia pitkään suvuissa ja perheissä vaalittuja perinteitä, joihin on sopivaa paneutua etenkin näin juhannuksen jälkeen, jolloin perinteiden aiheuttamat haittavaikutukset valvottavat ihmisparkaa yömyöhäiseen saakka.

Koska minulla ei ole juurikaan tuoreita muistikuvia rauhaisasta perhejuhannuksen vietosta, tarinoin itselleni tutummasta juhannustyypistä eli niin kutsutusta kännijuhannuksesta.

Ennen kuin päästään känniin (juhannuksena) on syytä stressata hieman siitä, missä aikoo tähän autuaalliseen olotilaan hankkiutua. Tavallisimpia vaihtoehtoja ovat mökki ja festivaalit. Tärkeintä on, että poistutaan kodista. Juhannus voidaan aloittaa jo edeltävän viikonlopun torstaina, mikäli siirtymä känninvetopaikalle on riittävän lyhyt. Mikäli matkan taittamiseen kuluu enemmän aikaa, tai perjantainkin joutuu vielä uhraamaan työnteolle, päästään itse asiaan vasta hieman myöhemmin.

Kun tapahtumapaikalle on päästy on syytä korkata ensimmäinen (tai mahdollisesti kymmenes) pullo mitä tahansa nestettä, joka sisältää mahdollisimman paljon alkoholia. Mihin tahansa ollaankin päädytty, matka on kuitenkin ollut sen verran rasittava että pieni rentoutus tässä vaiheessa on paikallaan. Pienessä nousujohteisessa tavaroiden (mikäli siis sellaisia sattuu olemaan) purku on myös rattoisampaa. On myös huomattavaa, että useamman kuin yhden (ideaalissa tilanteessa mahdollisimman arvokkaan) tavaran hukkaaminen on tärkeä juhannusperinne, jota on syytä vaalia suomalaiskansallisessa kulttuurissa vielä pitkään.

Juhannusillan edetessä nestepitoisia ravinteita nautitaan useampaan otteeseen, mieluiten katkeamattomana ketjuna, ja mahdollisimman monina erilaisina yhdistelminä. Kiinteän ravinnonkin nauttiminen on suositeltavaa, mikäli kännin kestoa halutaan pidentää. Tupakkaa tulee niinikään polttaa mahdollisimman paljon, suositeltavaa on pitää jatkuvasti palavaa käärylettä suussa ja nauttia nesteitä vaikkapa pillin kautta. Näin nautintoaineiden positiiviset yhteisvaikutukset maksimoituvat.

Kännitilassa tarpeiden teko on välttämätön haaste. Oleskelupaikasta riippuen tarpeita voidaan tehdä saniteettitiloihin, bajamajaan, metsään, katukäytävälle, ruokakauppaan, valtatielle, järveen/mereen, telttaan, tyhjään pulloon tai johonkin liikennevälineeseen. Todistetusti helpoin ja yksinkertaisin tapa on antaa kaiken virrata eloisasti alas reisiä pitkin. Mikäli nautittu neste pyrkii ruoansulatuskanavia pitkin ylöspäin on tilanteeseen syytä suhtautua rennon huolettomasti, sillä tässä tilanteessa juuri mitään ei ole enää tehtävissä.

Kun oleskelualue on saatu sopivan kotoisaksi ja oma ruumis vetreäksi ja hyväntuoksuiseksi on aika tarrata kiinni lähimpään liikkuvaan kohteeseen ja ryhtyä harrastamaan tämän kanssa raivokasta seksiä. Raivokkuus on suoraan verrannollinen nautittuun alokoholimäärään, joten tärkeimpänä tavoitteena voitaneen pitää sitä, että johonkin reikään saadaan työnnettyä jotakin. Partnerin päälle/alle sammumista pitäisi niinikään pyrkiä välttämään. Ehkäisyä ei tule missään muodossa käyttää, sillä Suomen väkilukumäärät ovat jatkuvasti olleet laskussa. Kun soljuva nykytys on tullut päätökseensä (tavallisimmin 3 minuutin tai 3 tunnin kuluttua) voidaan lisääntymiskumppani joko hyvästellä tai jatkaa auvoisaa yhteiseloa.

Mikäli juhannusyönä on nukuttu, nestetankkaus ja jatkuva tupakointi aloitettava välittömästi kun saadaan silmät auki. Näin pystytään siirtämään mahdollisia haittavaikutuksia ja jopa eliminoimaan ne kokonaan. Muutoin jatketaan kuten edellisenäkin päivänä. Lisääntymispartneria voidaan joko vaihtaa tai käyttää samaa kuin edellisenäkin päivänä, riippuen partnerin tilasta ja sijainnista.

Kun juhannus loppuu on aika palata kotiin ja arkeen, eli unohtaa kaikki se mitä juhannuksena on tehnyt/tapahtunut ilman että asioihin pystyi itse mitenkään vaikuttamaan. Näin aikaansaadaan illuusio rentoutuneesta olotilasta ja voidaan ryhtyä odottamaan seuraavaa suomalaiskansallista riemujuhlaa.

Peruspanoasetelma

2003-06-13T18:57:00.000+02:00

Modernin ihmisyhteisön ongelmat liittyvät usein alkukantaisiin vietteihin. Vaikka ihmiset eivät ole eläimiä, miesten ja naisten väliset ymmärtämättömyydet ja jopa kommunikointivaikeudet liittyvät miltei aina peruspanoasetelmaan, jota seuraavassa hieman valaisen.

Peruspanoasetelmassa mies on päällä ja nainen alla. Se joka on päällä alistaa ja se joka on alla alistuu (vrt. tappelutilanne). Tästä seuraa, että miehen tulee olla sen verran vahva (eritoten fyysisesti) että saa naisen hallitusti alleen. Alistumisefekti panotilanteessa ilmenee myös miehen työntymisessä naisen tontille. Tästä syystä homoseksuaalit ovat heteromiesten mielestä kammottavia ("kuhan eivät tule mulle ehdottelemaan"). Hehän alistuvat tontinvaltaukseen kuten naiset, eivät siis voi olla todellisia miehiä lainkaan.

Modernissa yhteiskunnassa edellämainittu vahvuusasetelma on siirretty pään sisäisiin asioihin: miehen täytyy olla päältään pätevämpi kuin naisen, muuten peruspanoasetelman vaatimukset eivät täyty. Mikäli naisen pää jostain syystä sitten sattuu olemaan miehen päätä sisällökkäämpi tapahtuu panoasetelmassa tavallisesti muutoksia: nainen siirtyy alta päälle. Näin dominoivaan tilanteeseen, joka ei siis tarkoita ainoastaan kertanytkytystä vaan vaikkapa vuosia kestävää pano(ihmis)suhdetta, suostuvat miesten ja monien naisten mielestä vain oudot hissukkanössöt. Tosimiehet lähtevät lätkimään tai ottavat järeämmät keinot käyttöön.

Sama koskee myös fyysisiä ominaisuuksia. Miesten ja naistenkin mielestä miehen tulee olla pitempi ja painavampi kuin naisen.
”Tulee outo olo jos mies on lyhyempi”, hokevat monet naiset.
”Tulee outo olo jos nainen painaa enemmän kuin minä”, sanovat taas monet miehet.
Tämäkin on tietysti varsin loogista ajateltaessa edelläkuvattua peruspanoasetelmaa. Jos nainen on sumopainijan kokoinen ja levyinen leidi, ei pienellä miesrukalla ole minkäänlaisia mahdollisuuksia saada naista panemistilanteessa hallitusti alleen.
Ja jos taas mies on lyhyempi ja kevyempi, nainen ei saa tunnetta että häntä panee ihan oikea mies.

Kokoa tarvitaan myös naisen suojeluun, jota harjoitetaan tavallisesti vakiintuneessa pano(arki)elämässä. Suuri mies suojelee helposti pientä naista. Pienen miehen on taasen hyvin vaikea suojella suurta naista. Ajatellaan esimerkiksi tilannetta jossa villieläin hyökkää kaupunginpuiston puskasta ajatuksenaan raadella nainen. Jos nainen nyt onkin isompi kuin mies, hän todella saattaa joutua viekkaan villipedon uhriksi, koska miehellä ei ole suurta kokoa jolla hän voisi peittää naisen ja turvata tämän pedon kynsiltä. Naiset pitävät tavallisesti siitä, että heillä on turvallinen mies joka suojelee heitä. Onneksi nyt niilläkin naisilla joilla ei vielä ole omaa suojelijaa on eduskunnassa suuri mies, jonka kainaloon on kaikkien Suomen naisten helppo käpertyä.

Jotta suojelu toimisi täysipainoisesti, miehellä tulee olla myös enemmän rahaa kuin naisella. Tämä tarkoittaa modernissa yhteiskunnassa usein sitä, että miehen tulee olla korkeammassa ammatissa kuin naisen. Ylemmällä ammattiorrella keikkuva nainen ja alemmalla oleva mies eivät voi peruspanemisasetelman vuoksi panna yhdessä, funktio menee jo kuvatulla tavalla sekaisin. Ja vaikka nainen ja mies olisivat samalla orrella, pitävät palkansaajajärjestöt siitä huolta, että rahakkuusasetelma miehen eduksi säilyy.

Peruspanoasetelman oppiminen ei vaadi juurikaan työtä. Useimmiten se löytyy vakiona kaikista ennen vuotta 2000-syntyneistä ihmisistä. Joitakin poikkeuksia toki löytyy, mutta heidän kouluttamisestaan tavoille vastaavat usein nopeat ja virkeät kanssaihmiset, jotka muistuttavat kapinalliselle funktion romuttamisen kaameista seurauksista.